Enkö enää riitä? Kaipaako tyttöystäväni jotain toista?

Hei vaan taas. Tulin kirjoittelemaan kuulumiset tyttöystävästäni. Toukokuun hän oli vielä aika syvissä vesissä ahdistuksensa kanssa, mutta hänen olonsa on hiljalleen kohentunut. Minun nähdäkseni hän on taas aika pitkälti sellainen oma iloinen itsensä, jollaisena olen hänet tottunut näkemään. Se on mahtavaa se.

Tuli myös mieliin kirjoitella miten muuten tyttöystäväni käytös on muuttunut tässä neljävuotisen seurustelumme aikana. Hänhän on ollut aina hyvin läheisyyden kipeä. Kotona ollessamme hän on herkästi käynyt halailemaan, tullut kainalooni tms. Tai oli ennen, mutta ei enää nykyisin niinkään. Toki hän oli nyt keväällä ahdistuksensa takia sulkeutunut, mutta yleinen muutos on tapahtunut jo ennen sitäkin. Minä olen ollut nyt enemmän se, joka hänen lähelleen hakeutuu.

Ja siis selväähän on, että se ihmeellinen huuma, jota on suhteen alussa (parikin vuotta), tasoittuu ja suhde asettuu hitaasti normaaleihin uomiinsa. Mutta minun pelkoni onkin, että tyttöystäväni ei pelkästään koe suhteemme tasoittuneen, vaan että samalla hänen tunteensa minua kohtaan ovat jo liiankin tasoittuneet - ehkä jopa alkaneet latistumaan. Se pelko tuli mieliini viimeisimpien tapahtumien takia:
  
Viime viikon olin itse reissussa ja ehdimme vain tämän viikon maanantaina illan viettää yhdessä. Seuraavana päivänä hän lähtee siskonsa luo lyhyen lähijunamatkan päähän. Hänen oli tarkoitus tulla sieltä pois seuraavana päivänä, mutta kuulemma "aika vain meni eikä saanut aikaiseksi lähteä". Hän kuulemma yrittää tulla huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Eli ei hänellä sinällään vaikuta olevan kiirettä, vaikka juhannus meillä oli sovitusti tarkoitus viettää yhdessä ensi kertaa. Aiemmin kumpikin on ollut eri paikkakunnilla. Kun hän viestitteli että "Vois yrittää tulla lauantaina", niin vastasin siihen että "Niin vois yrittää, tai ei ole vielä tämäkään juhannus ensimmäinen yhdessä." Hänen seuraavat viestinsä saivat minut hieman hämilleni:

 - Niin, ehkä meitä ei ole tarkoitettu olemaan yhdessä juhannuksena. Ollaan juhannuksena sinkkuja xD.

 - Oisko se hyvä idea, että juhannuksena saa tehdä mitä vaan? :D Sit muun ajan vuodesta on parisuhteessa."

Se oli ehdotus, joka vähän kouraisi rinnasta. Jotta en olisi jäänyt oudon hiljaiseksi, niin vastasin vain että "Noh, pohditaan sitä joskus." Ja hän takaisin: "Älä ole niin totinen :)"

Mitä helkattia hän tarkoittaa?...  Haluaisiko hän tosissaan lähteä vieraisiin?

Se on musertava ajatus, kun etenkin suhteemme alussa - aiemmista kokemuksistani ja kokemattomuuksistani johtuen minulla oli hirveä menettämisen pelko hänestä. Mutta hän sai minut vakuuttuneeksi, että minun kanssani. Ja vain minun kanssani hän haluaa tosissaan olla. Hän totesikin aina, että "En minä halua olla kenenkään muun kanssa". Ja siis seksiinkin viitaten hän puhui sen olevan hänelle niin läheinen ja henkilöön sidonnainen asia, että ei hän halua sitä kenenkä tahansa kanssa tehdä. Vain minun kanssani. Ja minä riitän hänelle kuulemma siinä suhteessa hyvin. Mutta uskoni on sittemmin alkanut hieman rakoilemaan. Esimerkiksi pari vuotta sittenhän hän alkoi tapailemaan tiiviisti sitä yhtä vierasta miestä. Ja viime vuonna myönsikin avoimesti olleensa häneen ihastunut.

Siis mitä hän tarkoitti sillä että "Oisko hyvä idea että sais tehdä mitä vaan." Onko hän ruvennut kaipaamaan seikkailuita muiden miesten kanssa? Onko hän oikeasti vakavissaan miettinyt sitä? Hän on ihan pian täyttämässä 30v, joten onko tämä jotain alkavaa ikäkriisiä? Hän on ihan varmasti miettinyt paljon, että mitä hän elämältään vielä haluaa. Jos olisin vastannut hänen ehdotukseensa myöntävästi, olisiko hän heti tänä viikonloppuna lähtenyt hakemaan jännitystä toisaalta? Olisiko hänellä jo joku tiedossa?

Pitää ottaa tämä asia puheeksi heti kun häntä näen...

Minulla tuli taas pitkästä aikaa tämä sama pelko ja ahdistus: Pelkään että tyttöystäväni haluaa jotakuta toista... Ja tämä ei ole mitenkään mukava tunne... HIRVEÄ AJATUS!

Pientä vaivaa, mutta vielä hengissä.

Alkuvuodesta kävin polveani näyttämässä ortopedilla. Hän pyöritteli polveani eri asentoihin ja hyppyytti minua yhdellä jalalla. Magneettikuvatkin otettiin.

Magneettikuvissa ei onneksi näkynyt mitään vakavaa. Aivan pieni rustorepeämä oli havaittavissa, mutta se on kuulemma niin pientä, että ei sen takia kannata ruveta edes tähystelemään. Eikä se välttämättä ole syy polveni rutinoihin. Voi olla epätasapainoa lihaksissa, varsinkin jos olen ruvennut varomaan polveni käyttöä enemmän. Eli tosi hyvä löytö kuulemma oli. Nyt pitää vain lisätä liikuntaa ja antaa polvelle ns. runtua. Ei tietenkään polvea saa kauheasti enää rusikoida, mutta reipasta liikuntaa ja lihasten vahvistusta.

Toisen jalan nilkka ei sittemmin ole ilmoitellut itsestään mitenkään, mutta polven osalta tilanne ei tunnu kuitenkaan muuttuneen, vaikka olenkin liikuntaa harrastanut. Viime viikkoina polvi on jopa yhä herkemmistä liikkeistä alkanut rutisemaan ja paukkumaan. Varsinaista kipua ei, mutta vähän kuitenkin sellainen epämiellyttävä tunne on polvessa. Ei ole päivää etteikö polvea saisi mielestä. Lääkärikäynnin jälkeen oli hyvä olo, mutta perkule taas alkoi huolettamaan että mikähän onkaan tilanne lopulta...

Ainakin pitää alkaa ilmeisesti vieläkin enemmän urheilemaan jos ei tämäkään riitä. Ottaa ohjelmaan reippaita jalkalihasliikkeitä. Mutta mietin sitäkin, että eihän ole mikään askellusvirhe tai muu vastaava kyseessä. Jos jalkani jotenkin hieman askeltavat väärässä asennossa ja ne alkavat nyt kaikkien vuosikymmenten jälkeen vaivaamaan. Se kyllä taitaa olla enemmän juoksijoiden vaiva ja minä en ole juoksija. Mutta kai jotain tämmöistä on mahdollista tulla kenelle tahansa. En tiedä. Mutta jos on, ja jos asialle on mahdollista tehdä jotain sopivilla tukipohjallisilla tms. niin haluan sen tietää. Haluan heti korjata alkavat ongelmat enkä joutua muutaman vuoden päästä toteamaan olevani aivan rampa! En tiedä kukahan tähän asiaan olisi oikea ihminen auttamaan. Fysioterapeutti vai kuka?....

Sellaista itselläni. Vaikka pikkuvikaa onkin, niin silti tässä ollaan kuitenkin aika hyvässä kunnossa. Pitää olla onnellinen että saa kuitenkin olla aika kokonaisvaltaisen terve. Onkin hyvä, että tällaista pientä välillä ilmaantuu, niin taas muistaa että elämässä mikään ei ole itsestäänselvyys. Itselläni on vain helposti tapana alkaa murehtimaan jo näitä pikkuvikoja. Mutta kun vähän kirjoittelee tuntemuksiaan auki, niin jotenkin ne paremmin konkretisoituu ja taas muistaa että asiat on ihan hyvin!

Tyttöystävällänikään ei ole ollut kaikista helpointa. Hänellä on ollut henkisesti hieman hankalaa viime aikoina. Hän kertoikin silloin seurustelumme alussa, että hänellä on välillä taipumusta ahdistukseen. Ei hänellä vielä ennen tätä ole kovin pahoja ahdistusjaksoja ollut. Lähinnä yksittäisiä pieniä romahduksia. Ei mitään sellaista josta olisin ollut huolissani. Nyt hänellä on ollut pahenevaa ahdistusta jo kuukausi kaupalla. Hän ei töissäkään pysty käymään vaan on jäänyt sairaslomalla. Normaalisti hän on puhelias, nyt hyvin hiljainen, vetäytyvä ja itkuinen. Minäkin olen hieman enemmän huolissani. Mihin suuntaan tämä voi vielä mennä? Miten kauan tämä voi kestää? Toivottavasti hän on pian taas oma itsensä.