torstai 10. syyskuuta 2015

Ei enää yksin

Taas en ole hetkeen viettänyt aikaani kirjoituskoneen ääressä. Osittain siksi, että olen ollut lomalla ja reissannut. Mutta osittain siksikin, että ei ole ollut aikaa eikä inspiraatiota erityisempiin blogikirjoituksiin. Jotenkin kun tänne olen kirjoittamassa, niin otan jotain ihme paineita että pitäisi tulla pitkiä ja sisältörikkaita kirjoituksia. Muuten tekstit eivät mielestäni ole julkaisemisen arvoisia. Vaikka nimenomaan tämän uuden blogin perustaessani ajatuksenani oli, että vuodattelen tänne ajatuksiani terapiamielessä minkä kerkiän, vaikka sisältö ei välttämättä muille ihmisille niin merkityksellistä olisikaan. Ehkäpä nyt tästä eteenpäin alan kokeilla sitäkin...

Nyt minulla oli vain tarkoitus tehdä tähän väliin pieni tilannepäivitys. Kuten otsikkokin jo vähän vihjaa, niin sillä tavalla siinä sitten kävi, että sen viimeksi mainitsemani tytön kanssa olemme yhdessä edelleen. Me vain aloimmme olemaan yhdessä koko ajan ja asiat ovat kehittyneet nopeasti, mutta silti niin luontevasti. Nyt minä siis seurustelen. Ensikertaa elämässäni. Aiemmissa kirjoituksissani olen kertonut, kuinka paljon olenkaan tuntenut yksinäisyyttä ja läheisyydenkaipuuta. Nyt se kaikki on muuttunut kertaheitolla. Läheisyyttä on ollut enemmän kuin tähänastisessa elämässäni yhteensä ja en ole potenut enää niitä ahdistavia yksinäisyyden tuntemuksia. Joten sillä tavalla elämäni on tässä välissä aikalailla muuttunut. Eli ihan mukavalla tavalla :)

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Tilannekatsausta

Enpäs vähään aikaan ole ehtinyt blogittelemaan. Nyt on taas sellainen jakso menossa, etten hetkeen varmaankaan tule aivan entiseen tahtiin postauksia rustailemaan. Mutta ajattelin tähän väliin tehdä pienen tilannepäivityksen. Ensinnäkin täytyy mainita, että tuli vihdoin taas treffailu aloitettua. Aiemmin kerroinkin kuinka kesäkuussa yritin nettideittailun suhteen pitkästä aikaa aktivoitua ja silloin yhden mukavan naisen kanssa viestittelin. Treffitkin sovittiin, mutta siten nainen viimetingassa ne joutuikin perumaan eikä uutta aikaa ei ole hänen kiireidensä vuoksi onnistuttu järjestämään. Kun viimeisimpään ehdotukseeni ei kuulunut enää vastastausta, niin ajattelin että antaapa olla.

En sittemmin ole juurikaan aikomuksistani huolimatta nettideittailua harrastellut, mutta pari viikkoa tapaperin ryhdyin aikani kuluksi Tinderiä swaippailemaan. Ja tulipahan sitten käytyä ensimmäisillä Tinder-treffeilläni. Mutta ei aivan tuntunut sitä oikeanlaista kipinää sen ehdokkaan kanssa. Eikä kyse ollut pelkästään kemian puuttumisesta, vaan vastapuoli erosi itsestäni elintapojensakin puolesta ehkä vähän turhan paljon.

Mutta eipä mitään, kun seuraavalla viikolla yllättäen joku tyttö alkaa Tinderissä heittelemään minulle viestiä. Viime viikonloppuna kävimme vuorostaan hänen kanssaan treffeillä. Tällä kertaa natsasikin vähän paremmin. Hän oli kyllä tosi mukava tyttö ja hänessä on jotain tosi kiehtovaa ja samalla jotain hyvin hämmentävää. En osaa oikean sanoa että mitä, mutta siitä otan kyllä selvää ;) Kyllä tässä on viestitelty ja uusia treffejä sovittu. Raportoin tilanteen etenemisestä myöhemmin.

Olen sen Tunne lukkosi kirjankin loppuun lukaissut ja tarkoituksenani on ollut siitä heränneitä mietteitä kerätä kokoon. Mutta en ole ehtinyt. Teen sen sitten rauhallisemmalla aikaa. Huomennakin pirskatti vain jo uudet treffitkin tiedossa ;)

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Hylkäämisen tunnelukko - osa 2

Vielä hetki sitten en ollut kuullutkaan koko tunnelukko termistä. Olikin aikamoisen herättävä kokemus lukea Tunne lukkosi kirjaa. Tietysti olen innostunut tutkimaan aiheesta lisää myös internetin syövereistä ja voin kyllä sanoa, että kaikki tuo uusi tieto tietyllä tapaa muuttaa elämäni. Se auttaa minua ymmärtämään, miksi minulla on elämässäni ollut vaikeuksia ihmissuhderintamalla. Ongelmat tiedostettuani voin ryhtyä niitä korjaamaan.



Tahdon vielä puhua lisää hylkäämisen tunnelukosta, koska vasta viimeviikolla tuskastelin tämän lukon aiheuttamien erittäin voimakkaiden tuntemusten kanssa. Avaamoterapian sivuilla on hyvä yleisselostus tästä lukosta. Ja aina on mukava lukea toisen henkilökohtaisista kokemuksista, joten tässä parin blogaajan kirjoitusta kuinka he hylkäämisen tunnelukon kokevat:

Toivon tiellä toipumiseen: Hylkäämisen tunnelukko
Jalat kiedoin aurinkoon: Hylkäämisen tunnelukosta

Varsinkin viimeisimmän blogistin kirjoitus oli erittäin samaistuttavan oloista. Tämä voisi olla suoraan omasta kynästäni:

"...Sitten ovat todella läheiset ihmiset. Heidän kohdallaan pelkään menettäväni heidät kuolemalle. Tai mikä kenties pahempaa, että he hylkäävät minut siksi, että he saavat tietää kuka minä todella olen. Saatan takertua heihin, viestitellä heille liiaksi, peläten samalla menettäväni heidät juuri siksi. Olenhan raskasmielinen ihminen ja muutenkin kelpaamaton.

Ja jos koen, perustellusti tai luulosairauttani, että joku minulle tärkeä ihminen ottaa minuun etäisyyttä, saatan vaipua epätoivoon. Tai vielä pahemmin epätoivon aiheuttamaan paniikkiin. En ole asiaa ennen ajatellutkaan, mutta minä olen kokenut paniikkikohtauksia tämän elämäni aikana tajuamatta sitä laisinkaan."

Minäkin koen ja toimin noin. Mutta aiemminhan en ole osannut asiaa tiedostaa. Olen vain kokenut sen valtavan ahdistuksen, jos olen epäillyt jonkun ihmisen ottavan minuun etäisyyttä. Olen miettinyt, miksi tämä ihminen haluaa ottaa etäisyyttä, mikä minussa on vikana ja niin edelleen. Ja olen siitä todella ahdistunut. Nyt kun tiedostan tuntemuksien johtuvan tunnelukoistani, ymmärrän että asiat eivät vältämättä ole aivan niin kuin itse kuvittelen. Ja ajan mittaan ajatteluani työstettyäni saan tunnelukkoni taltutettua, jolloin alitajuntani ei enää ensimmmäisenä kehittele ikäviä hylkäämiskuvitelmia ja niiden tuottamaa ahdistusta.

Sitten hieman oman tunnelukkoni aiheuttamista hylkäämistuntemuksista. Juuri nyt parin viikon sisällä koin yhden todella pahan skenaarion. Koin siitä valtavaa ahdistusta, hylkäämisen pelkoa ja luulosairauttani aloin kehitellä päässäni kaikenlaisia harhakuvitelmia. Tämä sattui sopivasti juuri samaan aikaan, kun aloin tulemaan tietoiseksi tunnelukkoasioista.

Tilanne lähti kehittymään, kun huomasin kämppikseni muuttuvan etäiseksi. Hän on luonteeltaan samanlainen rauhalinen persoona kuin minäkin, eli tykkää olla paljon omissa oloissaan ja viettää paljon aikaa kotona. Samalla kuitenkin avoin, puhelias ja iloinen persoona. Muutama viikko sitten hänen olemuksensa kuitenkin muuttui äkisti. Hänestä tuli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Hän sulkeutui pääasiassa huoneeseensa. Kyselin varovasti hänen kuulumisiaan, mutta vain sanoi kaiken olevan ok eikä vaikuttanut halukkaalta juttelemaan sen kummemmin.

Tietysti huolestuin, että mitäköhän on sattunut ja toivoin ettei mistään kovin vakavasta olisi kyse. Mutta hänen vointinsa ei ollut ainut asia mistä huolestuin. Aloin miettimään, että jos hän välttelee minua MINUN takiani. Hän oli hiljainen, koska ei enää halunnut puhua MINUN kanssani. Hän sulkeutui huoneeseensa, koska ei enää halunnut olla tekemisissä kanssani. Kuulin hänen romistelevan jotain huoneessaan ja pelkäsin hänen pakkaavan tavaroitaan. Minulle tuli paniikki. Hän on muuttamassa! Ja vain sen takia, että hän haluaa eroon MINUSTA.

Mutta miksi aina niin iloisen, positiivisen ja leikkisän kämppikseni suhtautuminen minuun muuttui noin jyrkästi? Oliko sattunut jokin väärinkäsitys? Vai oliko hänelle selvinnyt, kuka minä todella olen. Niin, oli hämmentävää lukea tuo samaistuttava ajatuksenjuoksu Jalat kiedoin aurinkoon -blogilta. Sitähän minäkin pelkään. Eli jos näytän todelliset tunteeni, ihmiset eivät pidä minusta. Joten nytkin siis pelkäsin, että kämppikseni on esimerkiksi saanut tietää blogistani ja sitä kautta lukenut minun rehellisistä ajatuksistani. Juttelimme hänen kanssaan joku aika sitten introversiosta, joten ehkäpä hän googletteli asiaa ja silloin aika helpostikin on blogilleni eksyttävissä. Ja ehkä hän teksteistäni tunnisti minut kirjoittajaksi ja lueskeli vuodatuksiani yksinäisyydestäni, epäonnestani naisasioissani ja niin edelleen. Sitten hän alkoi ajatella, että miten inhottava mies olenkaan... Tällaista rataa siis ajatukseni kulkivat.

Tilanne paheni entisestään, kun kämppikseni katosi kokonaan asiasta ilmoittamatta. Aiemmin hän oli viettänyt pääasiassa iltansa kotioloissa, mutta yhtenä iltana hän ei saapunutkaan kotiin. Ei saapunut seuraavanakaan, eikä hänestä kuulunut senkään jälkeen. Silloin aloin todella  ahdistumaan. Mietin, että kämppikseni ei kestänyt enää asua samassa talossa kanssani ja majoittui kaverinsa luokse siksi aikaa kunnes löytäisi uuden asunnon. Joskus töissä ollessani hän käy huoneensa tyhjentämässä. Kotiin tullessani löydän vain avaimen pöydältä ja paperille kirjoitetun viestin. Kasvokkain en häntä enää kuitenkaan näkisi.

Näin siis ajatuksenjuoksuni kulki. Kehittelin päässäni vaikka minkälaisia asioita joiden vuoksi vakuuttelin itselleni kämppikseni olevan jättämässä minut. Pahinta todellakin oli, kun hän aivan yllättäen katosi mitään ilmoittamatta päiväkausiksi. Siitä tuli aivan täydellinen epätietoisuus ja epävarmuus, joka sai minut aivan helvetin ahdistuneeksi. Töissäkin oli vähän vaikeaa keskittyä, kun asiaa murehdin. Mieleni teki laittaa hänelle viestiä, mutta samalla pelkäsin hänen ahdistuvan siitä yhä enemmän ja vielä todennäköisemmin jättävän minut...

Pari päivää sitten kämppikseni ilmestyi kotiin. Hänen poissaololleen oli selkeä syy. Hän oli joutunut majoittumaan muualla töidensä tai lähinnä oikeastaan niihin liittyvien logististen ongelmien vuoksi. Ja muuten hän vaikutti taas aivan iloiselta itseltään. Jokin asia selkeästi aiemmin painoi häntä, mutta ei se onneksi tainnut olla mitään niin vakavaa, että hän sitä enää murehtisi. Ja hänen poissaolonsa syy ei siis siihen liittynyt.

Eli siinä oli hyvä esimerkki, miten hylkäämisen tunnelukko vaikuttaa minuun. Kyseinen tapaus oli pahimpia hylkäämis- ja ahdistustuntemuksiani. Ja tämä tapaus sattui juuri samaan aikaan, kun aloin lukemaan Tunne lukkosi -kirjaa ja ensikertaa tulin tietoiseksi koko tunnelukko -asiasta. Joten tämä kyseinen episodi tuli kuin tilauksesta, pääsin ikään kuin tekemään empiiristä tutkimusta omista reaktioistani ja tuntemuksistani samaan aikaan. Ja tosiaankaan en aluksi osannut ajatella muuta kuin kämppikseni "pakenemista", mutta kirjan sivuja pidemmälle selaillesa ymmärsin, että ehkäpä olen hieman ylireagoimassa tapahtumiin. Ja hassulta tuntuu taas tämäkin episodi jälkikäteen ajateltuna.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Vanhempien aiheuttamat tunnelukot

Olen lukenut Tunne lukkosi -kirjaa ja olen ymmärtänyt minulla olevan selkeästi kolme vahvaa tunnelukkoa: emotionaalinen estyneisyys, tunnevaje ja hylkääminen. Onpa ollut todella avartavaa lukea kirjaa ja ymmärtää omat lukot. Nuo lukot vaikuttavat omaan olemukseeni ja toimintaani varmasti eniten introverttiyden ohella. Tosin tunnelukot vaikuttavat ainoastaan haitallisella tavalla, joten niistä täytyy päästä eroon. Tunnevaje ja hylkääminen ovat kuulemma vaikempia hoitaa, joten aivan yhtäkkiä niitä ei saa poistettua.


Olen lukenut kirjasta viimeksi, kuinka vanhempien toiminta vaikuttaa lapsen tunnelukkojen syntyyn. Olen tekstejä lukiessani tunnistanut kyllä niistä omat vanhempani. Palaset ovat ikään kuin loksahdelleet paikoilleen. Nyt ymmärrän taas vähän paremmin, miksi minusta on tullut tällainen kuin olen.



Emotionaalinen estyneisyys


Estynyt vanhempi saattaa olla sulkeutunut ja antaa toisille, myös lapsilleen, etäisen vaikutelman. Samalla kun vanhempi ei ilmaise tunteitaan, hän viestii lapselle niissä olevan jotain väärää ja että ne on parempi pitää sisällään. Vanhemman voi olla erityisen vaikea sietää lapsen pettymystä, surua tai vihaa, ja hän reagoi noihin lapsen tunteisiin torjuvasti "Tuommoisesta ei tarvitse suuttua, nyt lopetat! Estynyt vanhempi aiheuttaa lapselleen emotionaalisen estyneisyyden tunnelukon.

Tunnistan kuvauksesta isäni. Häneltä olen oppinut pitämään tunteet sisälläni. Ja saman voin havaita myös muutamia vuosia minua nuoremmassa pikkuveljessäni. Hän on olemukseltaan aika pitkälti kaltaiseni. Yhtä vähän hän tunteitaan ilmaisee kuin minäkin. Kun hän oli pieni, niin muistan kyllä kuinka hänestä esimerkiksi iloa ja naurua lähti isosti ulospäin. Sitten hän alkoi niiden suhteen pidättäytymään ja ehkä vähän varomaan ilmaisuaan. Ihan kuin minäkin.


Tunnevaje

Kylmä vanhempi aiheuttaa lapselleen tunnevaje -tunnelukon. Lapsi jää vaille tarvitsemaansa läheisyyttä ja hellyyttä. Kylmä vanhempi ei ota lastaan lähelleen fyysisesti eikä henkisesti. Hän ei kosketa lasta, ei pidä lastaan tarpeeksi sylissä, ei halaile eikä suukottele lasta. Kylmä vanhempi ei tyydytä lapsen yhteenkuuluvuuden tunnetta, joten lapsi kokee itsensä yksinäiseksi.

Ikävä sanoa, mutta vanhempani olivat tässä suhteessa vähän kylmiä. Molemmat olivat, joten ei ihmekään, että tämä on kehittynyt kaikista vahvimmaksi tunnelukokseni. Olen nyt aikuisiällä havahtunut, että eipäs ollut oikein läheisyydenosoituksia lapsuudenkodissani. Ja olen miettinyt millähän tavalla se on minuun vaikuttanut. Ajattelin siitä syystä minulla olevan tämän valtavan läheisyyden kaipuun ja samalla vaikeuden osoittaa läheisyyttä muille ihmisille. Nyt ymmärrän sen lisäksi siitä seuranneen vielä isommankin haittavaikutuksen, eli tunnevajeen -tunnelukon.

Hassuna faktana tunnevajeen kuvauksessa sanottiin myös: "Saatat olla romantiikannälkäinen; romanttiset elokuvat ja kirjat ovat mieleesi". Voi helvata! Häpeähän se on myöntää, mutta todellakin näin on. Tykkään romanttisista elokuvista. Olen aina tykännyt ihanista rakkaustarinoista. Ja kappas vain kun sillekin löytyi looginen syy. Suosikkielokuvani on A Walk to Remember (Muistojen polku). Aivan ihana rakkaustarina! Suosittelen. Satuhäätkin on hyvä sarja.



Hylkääminen

Aiemmin täällä pohdiskelin, miksiköhän minulla on tämä tunnelukko. Ei minua mielestäni ole lapsena hylätty. Kirjassa lukee: "Hylkäämisen tunteen voi aiheuttaa vanhempien pitkät työreissut, avioero, vahnemman kuolema jne..." Ei kuulosta tutulta... Vanhempani ovat olleet koko ajan läsnä lapsuudessani. Vai ovatko? Seuraavaksi kirjassa luki: "Vanhemman läsnäolon puutteen saattaa aiheuttaa myös päihteiden käyttö, alkoholismi..." Siinä vaiheessa kirja melkein putosi käsistäni...

Alkoholi... se perkeleen alkoholi. En sanoisi, että vanhempani ovat alkoholisteja. Tai varmaan en ole koskaan ainakaan halunnut ajatella niin. Mutta jos minun käskettäisi miettiä ikävimpiä lapsuusmuistojani, niin ehdottomasti ne liittyisivät humalaisiin vanhempiini. Ja valitettavasti taitaa olla niin, että jos minun käsketään ajatella mitä tahansa lapsuusmuistoani, niin ensimmäisenä mieleeni tulee joku ahdistava tilanne humalaisen vanhempani kanssa, vaikka en sitä ääneen sanokaan ja itsekin tahdon heti miettiä jonkun muun muiston.

Miten vahnempani käyttävät alkoholia? Molemmat ovat fiksuja ja normaalisti työssäkäyviä ihmisiä, mutta jokaisena viikonloppuna aivan poikkeuksetta on heillä ollut pakko vetää känni päälle. Ja siis ihan kunnollista reilumman puoleista humalanhakuista juomista.

Vanhempien juominen lapsen silmin näyttää aivan hirveältä. Muistan lapsuudestani paljon niitä tilanteita ja muistan ne todella elävästi. Oli todella pelottavaa lapsena, kun en ymmärtänyt miksi vanhempani olivat yhtäkkiä niin outoja. Muistan joskus itkeneeni äidille: "Miksi isä on tuollainen" ja äitini huutaen isälle:"Kuulitko kun Petsku ihmettelee! Miksi sinä siinä taas tuossa kunnossa!" Mutta äitini toikkaroi itse aivan yhtä humalassa ja tilanne oli minusta todella pelottava. Muistan yhä nuo tilanteet ja tunteet elävästi. Ovat ne niin syvälle juurtuneena.

Ja kun pikkuveljeni oli samassa iässä, saatoin huomata hänen käyvän läpi tismalleen samoja tunteita. Hänen käytöksensä ja olemuksensa muuttui, kun vanhempani olivat humalassa. Hän oli pelokas, hän oli surullinen ja joskus vihainen. Kerran hän itkukurkussa huusi äidilleni: "Sinäkin siinä vain humalassa selität!", ja meni ovi paukkuen huoneeseensa. Olin itsekin yhtä ahdistunut, mutta minä olin vain jo jollain tapaa tottunut ja turtunut. Yritin vain... en edes tiedä. Varmaan vain torjua ja tukahduttaa nuo ikävät tunteet mielessäni. Tavallaan vain alistuin.

Nämä ikävät tilanteet liittyvät nimenomaan äitiini. Hänen alkoholinkäyttönsä ei rajoitu pelkästään viikonloppuiltoihin, vaan hän voi tehdä sitä vaikka arki-iltana. Vapaalla ollessaan hän voi aloittaa tissuttelun jo aamusta. Hän tekee sitä salaa. Ikään kuin kukaan ei muka huomaisi. Siis hän selkeästi haluaisi olla koko ajan pienessä sievässä. Inhoan sitä... vihaan sitä... miksi järkevän ihmisen täytyy toimia noin?

Kukaan ei ole koskaan sanonut mitään. Ei edes isäni. Vaikka äitini on keskellä päivää humalassa, isänikin on ikään kuin ei mitään. Vaikka on hän selkeästi hieman tympääntyneenä. Kukaan meistä ei ole sanonut äidilleni mitään emmekä keskenämmekään ole keskustelleet hänen alkoholinkäytöstään. Se on varmaan puolustautumismekanismi, että koko asian yrittää ikään kuin torjua. En minä ollenkaan mieti äitini alkoholinkäyttöä nyt kun olen toisella puolella Suomea. Mutta kun olen vanhemmillani käymässä ja huomaan äitini humalatilan alkavan päivänmittaan nousta, minua alkaa ahdistaa. Mutta siltikään en koskaan ole sanonut yhtään mitään... Vasta nyt olen alkanut miettimään, kuinka minä voisin vihdoin laittaa stopin tälle...

Mutta olihan nämä aivan perseestä olevia muistoja! Humalaiset vanhemmat pienen lapsen silmin katsottuna on aivan hirveätä. Tästä on yksi erittäin hyvä valistusvideo. Päätin jo teini-ikäisenä, että kun minulla on omia lapsia, niin en ole humalassa heidän nähdensä. Ja se päätös satavarmasti pitää!

Hieman kyynel tuli silmään lapsuuden tilanteita muistellessani. Pakko näitä on kuitenkin muistella. Tunnelukkojen syntyperä täytyy selvittää, jos lukot aikoo avata. Kirjassa varoiteltiinkin, että välillä sitä lukiessa ja omia lukkoja pohtiessa voi tuntua pahalta. Mutta se on ainoastaan hyvä merkki. Se tarkoittaa, että silloin ollaan ongelmien ytimessä. Oikeastaan yllätyinkin nyt, miten pystyin tätä asiaa nyt avaamaan, kun on aiemmin tuntunut todella hankalalta asiaa ajatella tai kirjoittaa siitä

Kyllä tässä on nyt aivan selkeä syy hylkäämisen tunnelukolleni. Hylkäämisen pelko on juurtunut minuun aivan helvetin syvälle. Ja olen kokenut näitä tunteita todella vahvasti juurikin nyt tällä viikolla. Viikonloppuna pakenin niitä riippuvuuksiini ja muuallekin. Haluttaisi purkaa vähän näitä ajatuksiani sekä yleisestikin lisää hylkäämisen tunnelukosta. Taidan kuitenkin jättää sen ensi viikolle, koska tässä tuli jo ihan riittävästi tekstiä yhdeksi postaukseksi.

Mutta kaikki alkaa nyt tuntua loogiselta. Ylläolevat kolme kuvausta kuvaavat vanhempiani täysin, joten on myöskin aivan selkeätä, miksi minulle on kehittynyt juuri nämä kolme tunnelukkoa. Ja ne taas hyvin pitkälti selittävät, miksi olen tällainen kuin olen. Tutkimusmatka jatkuu taas seuraavassa jaksossa...

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Emotionaalinen estyneisyys

Me introvertit olemme aika tyyniä ulkoiselta olemukseltamme. Emme osoita riemastustamme pomppien ja hyppien, emmekä aloita valtavaa huutokonserttia jostain suututtuamme. Mutta vaikka emme tunteitamme kovin värikkäästi tuo esiin, niin tietysti mekin niitä ilmaisemme. Ainakin yleensä. Minä taidan kuitenkin olla harvinaisen tyyni tässä suhteessa. Emotionaalisen estyneisyyden tunnelukon kuvausta lukiessani tunnistin siitä itseni:

"Et osaa olla luonnollinen, spontaani ja leikkisä, olet pikemminkin iloton, jäykkä ja joustamaton ilmaisussasi. Uskot, että tunteissasi on jotain väärää ja niitä on hävettävä. Olet oppinut, että tunteiden ilmaisemisesta seuraa jotain negatiivista."
"Sinusta on hämmentävää tai kiusallista ilmaista positiivisia kiintymyksen tunteita toisille ihmisille."

Olenkin saanut kuulla kommentteja omasta tyynestä ulko-olemuksestani. Opiskeluaikana luokassani oli yksi ekstrovertti kaveri, joka todella tykkäsi vitsailla minun olemuksestani. Hän vitsaili siitä, kuinka "kova" minä ulkokuoreltani olen. Tämä ei minusta tuntunut aina kovin hyvältä. Ja jos jotain erikoisempaa tein, hän oikein korosti sitä muille, teki niistä numeron. Ja sen vuoksi minä yhä enemmän aloin varomaan ilmaisuani. Tulin yhä estyneemmäksi. Minua myös aina hämmästyttää, kun useat ihmiset kertovat ettei minusta tiedä milloin puhun totta ja milloin vitsailen. Kuulemma kun kerron kaiken aina niin pokerinaamalla. Uusin kämppiksenikin on sanonut tismalleen samaa.

Minä en kuitenkaan haluaisi tällaista... En todellakaan. En halua vaikuttaa siltä, että olen jollain tapaa "kova". Tai pahimmassa tapauksessa tunteeton. Mutta tajuan siis nyt, että minulla on tämä omaa ilmaisuani rajoittava tunnelukko.



"Alkoholin vaikutuksen alaisena saatat kompensoida estyneisyyttäsi, olemala hyvin tunteellinen ja ilmaisemalla tunteita hyvin avoimesti ja rohkeasti, kun estyneisyytesi ja kontrollisi väistyy. Tunteiden ilmaisu saattaa tällöin olla hyvin yliampuvaa. Myös vihan tunteesi saattaa nousta pintaan humalassa etkä kykene kontrolloimaan sitä ja päädyt hankaluuksiin. Jälkeenpäin saatat katua tunteittesi ilmaisua alkoholin vaikutuksen alaisena, mikä saa sinut rajoittamaan ja kontrolloimaan niiden ilmaisua entistä enemmän selvin päin"

Tuo kuvauskin osuu minuun paremmin kuin hyvin. Muistanpa kun muutin vanhempieni luota pois ja aloin viettää opiskelijaelämää. Kuvioihin tuli alkoholi kunnolla ekaa kertaa elämässäni. Ja kylläpä tykkäsinkin sitä käyttää. Varmaankin siksi, kun se silloin yhtäkkiä vapautti minut niin hyvin. Muistan yksissäkin opiskelijabileissä ilmaisseeni kanssaihmisille kuinka kovasti heistä pidin. Halailin heitä ja kerroin heille kuinka mahtavia ja mukavia ihmisiä he olivat. Ja sitten sain kuulla siitä seuraavana päivänä. Tietysti häpesin mitä olinkaan tullut tehneeksi. Vihainen tai agressiivinen en ole koskaan ollut, mutta kyllä silloinkin tukevassa humalassa tulin todella äänekkäästi kertoneeksi asioista jotka eivät minua miellyttäneet. Kun tästä muutaman kerran sain kuulla, niin häpesin niin paljon, että varoin enää juomasta liikaa. Ja varmastikin aloin varomaan ilmaisuani enemmän myös selvinpäin.

"Kun lukko avautuu, osaat ilmaista tunteita enemmän ja olet spontaani ja leikkisämpi. Osaat useammin tuoda esille pelkojasi, pettymystäsi, suruasi, iloasi, ahdistustasi, kiintymystäsi ja vihaasi. Osaat puhua ja kertoa niistä toisille ihmisille."

Minusta tämä lukko tuntuu kaikista merkitysellisimmältä avata. Minä HALUAN pystyä puhumaan tunteistani... Ja haluan pystyä osoittamaan jollekin ihmiselle, jos hänestä todella välitän... Minä HALUAN olla spontaaminpi ja leikkisämpi! Minä haluan tuoda esille suruni, iloni, ahdistukseni, kiintymykseni ja vihani.

Miksi minulla on tämä lukko? Jostakin lapsuuden tapahtumista se juontaa. No lapsuuden kodissani ei oikeastaan ollut tapana osoittaa tunteita. Ainakaan mitään kiintymyksen ja välittämisen tunteita. Ei mitään hellyydenosoituksia. Olenkin joskus miettinyt, että sen takia minulla on varmaankin tämä valtava läheisyydenkaipuu. Ja kai samoista syistä sitten olen oppinut pidättäytymään näytämästä muitakaan tunteitani. Pienempänä lapsena muistaakseni kyllä niitä värikkäämmin ilmaisin. Sitten tavallaan jotenkin tulin siinä yhä varovaisemmaksi. Ja kun nyt mietin, täysin samanlaisen ilmiön olen voinut huomata pikkuveljeni kohdalla...

Mutta nämä kolme tunnelukkoa minun elämääni hallitsevat ja rajoittavat. Niiden syntymisen syitä en vielä tiedä. Luultavasti jo kuitenkin nyt tunnistan paremmin kun olen ahdistunut ja mistä syystä se johtuu.

Kun aloitin blogaamisen, tarkoitukseni oli kirjoitella rehellisesti ja avoimesti tunteistani. Mutta en sitä aivan niinkään tehnyt. En ole puhunut ahdistuksestani, koska jotenkin olen sitä hävennyt. Varmaankin kun en ole sen syytä oikein aina ymmärtänyt ja olen kai epäillyt omaa mielenterveyttäni. Mutta nyt kun paremmin ongelmieni syitä ymmärrän, en häpeä ahdistuksestanikaan niin kirjoitella. Ja varmaan niistä on ihan hyvä terapiamielessä ja tämän "paranemisprosessin" kannalta kirjoittaa.

Joten tästä lähtien puran ajatuksiani rehellisesti kun olen ahdistunut tai kärsin muista ahdistavista tunteista, kuten yksinäisyydestä. Ja yritän pohtia, että minkä ihmeen takia minä niin tunnen. Kirjoitan rehellisesti myös, jos yritän paeta ahdistusta jonnekin riippuvuuksiin, kuten vaikka alkoholiin. Ehkä silloin alan päästä tuostakin tavasta eroon ennen kuin siitä suurempia ongelmia kehittyy.

Rehellisesti minun on sanottava nytkin, että tällä viikolla olen ollut ahdistunut. Työpäivät ovat menneet hyvin töihin uppoutuneena, mutta kotiin tullessani olo on ollut tyhjä, yksinäinen ja ahdistunut. Tähän ahdistukseen on syy tapahtumissa, joista eilen mainitsin. Koin, että uusimmasta kämppiksestäni tuli lyhyessä ajassa hyvin läheinen, mutta sitten aivan yhtäkkiä todella etäinen. Ja kun hän nyt täysin ilmoittamatta on yhtäkkiä häipynyt jonnekin koko viikoksi, joka ei siis todellakaan ole hänen tapaistaan, niin olen ollut aivan helvetin ahdistunut. Mutta jotenkin kummalla tavalla tästä kirjoittaminen helpotti ja ahdistukseni väheni. Kiitos päiväkirjat!

Seuraavaksi lähden selvittelemään näiden kummallisten tunnelukkojeni syitä...

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Hylkäämisen tunnelukko

Viimeksi kirjoitin tajunneeni minussa olevan muutamia erilaisia tunnelukoja, joiden vuoksi olen pahasti jumittunut elämässäni tiettyihin alitajuisiin ajatuksiin. Niiden vuoksi ajattelen negatiivisesti itsestäni ja olen ajoittain todella pahasti ahdistunut. Tavoitteenani on saada avattua nämä lukot.

Minua selkeästi hallitsevat ainakin tunnevajeen, hylkäämisen ja emotionaalisen estyneisyyden tunnelukot. Tunnevajetta pohdin viimeksi ja nyt on hylkäämisen vuoro. En ole jatkanut kirjaa vielä pidemmälle edelliskerrasta, eli en ymmärrä lukkojani vielä syvällisemmin, mutta kirjoitan minkälaisia mietteitä minulla on herännyt tässä vaiheessa.






Hylkäämisen tunnelukon kuvauksesa lukee:
"Tulkitset herkästi toisen tekemisiä ja tekemättä jättämisiä eroaikeiksi ja saatat ylireagoida niihin, vaikkapa siihen kun toinen ei vastaa puheluusi tai tekstiviestiisi. Saatat ajatella, että jos toinen ei ole kanssasi nyt, hän ei kohta ehkä ole kanssasi lainkaan. Saatat vaipua epätoivoon, jos tulkitset ystävän ottavan etäisyyttä. Voit olla omistushakuinen myös ystäviesi suhteen."
Noita lauseita lukiessani minä todella havahduin. Näinhän minä olen aina ajatellut. Tulkitsen todella herkästi, jos joku ei vastaa vaikkapa viestiini. Alan kehitellä päässäni kaikenlaisia negatiivisia asioita. Ja nimenomaan kaikkea minuun liittyvää. Epätietoisuus on pahinta. Mitä epätietoisemmaksi tulen, sitä enemmän mielikuvitukseni alkaa laukkaamaan. Ja todellakin jos tulkitsen jonkun läheisen ottavan minuun etäisyyttä, ahdistun siitä aivan helvetisti.

Mieleeni tuli useita esimerkkejä elämäni varrelta, mutta sattumoisin juuri nytkin on pahasti tällainen tilanne. Aiemmin niin iloinen, leikkisä ja puhelias kämppikseni on viimeisen parin viikon mittaan muuttunut sulkeutuneeksi. Aiemmin vietimme iltaisin aikaa yhdessä jutellen ja muuten, mutta nyt hän on hiljainen, vaikuttaa alakuloiselta ja on suurimmaksi osaksi tiukasti huoneeseensa sulkeutuneena. Luultavasti hänen elämässään on tapahtunut jotakin ikävää ja hän ei siitä juuri nyt minun kanssani halua jutella, vaan käsittelee asian jotenkin muuten. Mutta minä olen ottanut tämän helvetin henkilökohtaisesti; "Hän vältteelee minua MINUN takiani! Hän haluaa EROON MINUSTA! Joku päivä kun tulen töistä kotiin, hän on sillä välin häipynyt minulle mitään ilmoittamatta!"

Oli pakko kirjoittaa tästä. Helpotti vähän. Vaikka edellleen olen yhä ahdistunut tästä. Pelkään, että on sattunut joku väärinkäsitys, jonka vuoksi hän on alkanut vältellä minua. Olen ollut helvetin ahdistunut tästä epätietoisuudesta ja näistä ajatuksista. Samaan aikaan tiedän tämän olevan todella typerää, mutta tällaisia ajatuksia minä todella helposti ajattelen. Nyt kun juuri aloin "Tunne lukkosi" -kirjaa lukemaan ja siitä hylkäämisen tunnelukon kuvauksen, niin kyllä se havahdutti. Ehkä vähän jopa säikäytti ja aiheutti monenlaisia muitakin tunteita. Tämä varsinkin on pelottava lause:
"Pelkäät jääväsi yksin ja takerrut läheissiin ihmisiisi, mutta samalla karkotat heidät luotasi. Pahin pelkosi on kuin itseään toteuttava ennuste."
Vaikka introverttinä viihdyn yksin, niin aiemminkin olen todennut kärsiväni yksinäisyydestä. Varsinkin seuraava kohta tunnelukon kuvauksesta osuu hyvin itseeni: 
"Yksin ollessasi katsot paljon televisiota ja roikut netissä. Riippuvuudet ovat selviytymiskeinosi jolla pakenet yksinäisyyden tuomaa ahdistusta". 
Nimenomaan, helvetti soikoon. Todella usein pakenen sitä yksinäisyyden tuomaa ahdistavaa tunnetta. Valitettavan usein olen paennut sitä alkoholin avulla...

En tiedä miksi minulla on tällainen tunnelukko. Ei minua mielestäni ole hylätty lapsena tai mitään. Tutkimusmatka jatkuu...

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Tunnelukkojen vallassa

Voi pojat, nytpä löytyi pitkästä aikaa kirja, joka tuotti "Heureka" -elämyksen. Edellisen kerran se tapahtui Susan Cainin "Hiljaiset" -teoksen kohdalla kun vihdoin tajusin olevani introvertti. Se kirja mullisti totaalisesti elämäni. Nyt hieman samanlaisia tuntemuksia on herättänyt tunnelukoista kertova kirja "Tunne lukkosi", vaikka olen sitä vasta aivan alkuvaiheessa lukemassa.

http://www.tunnelukkosi.fi/


Mikä on tunnelukko? Se on tietynlainen ajatusmalli, tavallaan pääsi sisään rakennettu tietokoneohjelma, joka aktivoituu automaattisesti tietyn tilanteen tullen ja saa sinut toimimaan tietyllä tavalla. Nuo opitut toimintamallit juontavat juurensa lapsuudestasi. Periaatteessa vähän samalla tavalla kuin fobioissakin; Jos koira puraisi sinua pienenä, saatat yhä tänä päivänä pelätä koiria niin paljon, että suorastaan välttelet niitä. Haluat kiertää koirat kaukaa. Et oikeastaan tiedostakaan mitä tapahtuu, vaan aivosi automaattisesti varoittavat sinua uhkaavasta vaarasta ja laittavat toimimaan sen mukaan.

Tunnelukkojen kohdalla on voinut käydä esimerkiksi niin, että vanhempasi ovat toruneet ja moittineet sinua paljon lapsuudessasi ja saaneet sinut tuntemaan ettet ole oikein missään hyvä. Sinulle on kehittynyt epäonnistumisen tunnelukko. Nykypäivänäkään et usko omiin kykyihisi ja välttelet haasteita. Vertaat jatkuvasti itseäsi muihin ajatellen toisten olevan parempia. Asetat itsellesi korkeita tavoitteita ja jos et saavuta niitä, tunnet itsesi taas epäonnistuneeksi. Sitten ahdistut. Tunnelukot ovat aika pitkälti vanhempiesi sinuun ohjelmoimia. Siksi kun tunnelukkoja alkaa avaamaan, on pakko palata tutkimaan lapsuuttaan.

Eli tunnelukot ovat automaattisia reagointi- ja toimintatapoja jotka saavat meidät toimimaan nimenomaan haitallisella tavalla itseämme kohtaan. Kyse EI ole mielenterveyden häiriöistä. Pitkään vaikuttaneet tunnelukot aiheuttavat esimerkiksi ahdistusta ja masennusta. Niitä paetaan usein erilaisiin riippuvuuksiin, kuten työhön, harrastuksiin tai alkoholiin. "Tunne lukkosi" -kirjasta löytyy noista tarkemmin tietoa. Vaikka olenkin lukenut sitä vasta vähän matkaa, on teksti ollut kyllä niin selkeätä, havainnollistavaa ja hyvin kirjoitettua, että jo siltä pohjalta voin suositella kirjaa muillekin.

Sitten omiin tunnelukkoihini. Olen päässyt kirjassa sinne asti, että olen lukenut tunnelukkojen kuvaukset ja olen tehnyt netistä löytyvän tunnelukkotestin. Sen mukaan minulla on moniakin tunnelukkoja, mutta yksi on ylitse muiden. Sen ymmärsin jo ilman testiä pelkästään lukkojen kuvauksia lukemalla. Kyseessä on "tunnevaje".

"Tunnevaje -tunnelukon ytimessä on ahdistava tunne siitä, että tunnepuolen tarpeesi eivät tyydyty: kukaan ei tyydytä rakkauden eikä huolenpidon tarvettasi..."

"Pakenet läheisyyden puutteen aiheuttamaa yksinäisyyden tunnetta työhön, harrastuksiin tai muihin riippuvuusiin etkä panosta kunnolla ihmissuhteisiisi, koska et usko että voisit saada tarvitsemaasi rakkauta.

"Toistuvat vaillejäämiset vahvistavat tunnelukkoa ja uskot entistä vahvemmin, ettet koskaan löydä elämäsi kumppania etkä ikinä saa tarvitsemaasi rakkautta. Jos antaudut tunnevajeen tunnelukolle, jäät jatkuvasti vaille kaipaamaasi hellyyttä, läheisyyttä ja huomiota."

Joten helvetti vieköön, tästähän on todellakin on kyse. Minulla on tällainen paha tunnelukko ja monia muitakin. Ja ne saavat minut toimimaan itselleni haitallisella tavalla. Ne saavat minut ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Näistä lukoista minun täytyy päästä eroon.

Olen kyllä aiemminkin huomannut ajattelevani tai oikeastaan puhuvan itselleni tietynlaista negatiivista puhetta. Ja olen havantunut, että miksi minun pitää aina vaipua ajattelemaan näitä negatiivisia ajatuksia ja saan niillä itseni ahdistuneeksi. Olen yrittänyt sanoa itselleni sen olevan typerää ja että älä enää mieti tuollaisia, vaan keskity ajattelemaan jotain positiivisempaa. Mutta se ei ole onnistunut, aina vain tämä puhe ottaa vallan ja jatkaa kuulumistaan. Nyt tiedän, että se on tunnelukko joka tätä puhetta tuottaa. Puhe menee tähän tyyliin:
"Ei sinua kukaan halua. Et voi koskaan saada itsellesi tyttöystävää, koska sinussa ei vain ole yhtään mitään, mihin kukaan voisi ikinä ihastua. Tämäkin nyt tapailemasi nainen varmasti kohta ilmoitaa, ettei enää halua nähdä."
Ja kun viimeksi loppuvuodesta olin treffeillä, huomasin treffienkin aikana ajattelevani noin. Ja kun nainen treffien päätteeksi kertoi, ettei meistä pariskuntaa taida tulla, niin sehän tietysti vain vahvisti ajatuksiani. Sillä hetkellä se taisikin olla viimeinen niitti. Sen jälkeen lähdin täydellisesti pakenemaan. Aloin vältellä täysin tilanteita, joiden seurauksena jouduin kokemaan vain torjutuksi tulemisen ja hylkäämisen tunteita.

Pakenin harrastuksiin ja työhön. Alkuvuodesta aloin harrastaa pitkänmatkanjuoksua ja kuntosalia. Voi miten hyviä pakokeinoja. Kun elimistölleen antaa kunnolla rasitusta, ei siinä ahdistavat ajatukset pyöri mielessä. Pakenin myös työhön. Työni on sellaista, että siihen on helppo uppoutua ja unohtaa kaikki muu. Sen lisäksi minulla oli yksi iso projekti, jonka pariin oli helppo upottaa suuriosa muuten niin tyhjiltä tuntuneista viikonlopuista.

Ja se alkoholi... sitä olen myös käyttänyt ja paljon. Kun on todella ahdistanut, niin ei muuta kuin korkki auki. Varsinkin muutama vuosi sitten opiskeluaikoina kärsin erittäin paljon yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Niihin aikoihin kaikenlisäksi koin valtavaa ulkopuolisuuden tunnetta, kun en tiennyt olevani introvertti, vaan koin olevani pahasti viallinen. Olin aivan helvetin ahdistunut. Viikonloppuisin usein ryyppäsin alkoholia runsaan mitoin ahdistukseeni. Olen nyt käynyt vanhoja päiväkirjojani läpi, ja siellä on välillä melko lohdutonta luettavaa. Ahdistusta, yksinäisyyttä ja ryyppäämistä.

Nyt tilanne ei ole aivan yhtä paha, mutta jos olisin rehellisesti kirjoittanut päivittäin tätä blogiani (kuten aloittaessani oli tarkoitus), olisin viime viikonlopullakin kirjoittanut olleeni ahdistunut ja ottaneeni reilusti alkoholia, koska niin minä vain edelleen tein. En tee sitä enää yhtä usein kuin aiemmin, enkä varsinkaan jos kämppiksenikin on kotona. Mutta joskus vain sorrun siihen kovissa yksinäisyyden ja ahdistuksen tuskissani. En minä alkoholia tarvitse muuten mihinkään, se on ollut ainoastaan pakoa ahdistavista tunteista jotka olen halunnut tukahduttaa. Tunteista, jotka johtuvat minun tunnelukoistani. Minulla on selkeästi ainakin nämä tunnelukot:

- Tunnevaje: "Ei kukaan oikeasti minusta välitä. Ei minua kukaan halua"
- Emotionaalinen estyneisyys: "Tunteet on hallittava. Ne on pidettävä sisällä."
- Hylkääminen: "Minut hylätään kuitenkin, kohta hänkin jättää minut."

"Jos et avaa tunnelukkoja, ajan myötä ne vain vahvistuvat ja ajaudut kauemmas onnesta.", kirjassa sanotaan. Joten tästä alkaa seuraava projektini - tunnelukkojen vallasta vapautuminen. Ja siihen kirja kuvauksensa mukaan tulee tarjoamaan keinoja. Työtä se kuulemma tulee vaatimaan. Aivan varmasti. Ei ole helppoa muuttaa noita todella syvälle pääkoppaan ohjelmoituja ajatusmalleja. Mutta sen työn aloitan nyt! Mietin vähän aikaa sitten sinne terapeutille menemistä, mutta katsotaan nämä kirjan ohjeet ensin. Joten jatkan lukemista ja itseni tutkimista. Kirjoittelen projektin etenemisestä tänne blogilleni.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kuinka kysyä tuntematonta ulos?

Minä en kulje harrastuksissa, joiden kautta tulisin tutustuneeksi uusiin ihmisiin. Harrastan yksilölajeja. Työni puolesta toisinaan uusia ihmisiä tapaan, mutta työskentelen alalla jossa nuo uudet tuttavuudet ovat pääasiassa miehiä. Tahdon sanoa siis sitä, että normaaleissa arkisissa kuviossani ei juurikaan pyöriskele kauniimman sukupuolen edustajia joista voisin jonkun erityisen kiinnostavan yksilön bongata. Mutta toisinaan on jotain kuvioita, joiden puitteissa joku tietty nainen tulee vastaan kerta toisensa jälkeen ja tarttuu "kiikariini".

Niin on sattumoisin käynyt kohdallani nyt. On yksi nainen, jonka olen huomannut kulkevan kanssani samaa työmatkaa. Hän tulee aamuisin kanssani samaan aikaan junalla keskustaan, kuljemme siitä metroon ja jäämme samalla pysäkillä pois. Niin kulkee aika moni muukin työmatkalainen samassa joukossa, mutta sieltä väenpaljoudesta aina vain tuo tyttö onnistuu osumaan silmiini. Kun olen nyt tuon nätin ja ujonoloisen tytön huomannut kerta toisensa jälkeen kulkevan kanssani sama työmatkaa, en mahda sille mitään, että kiinnostukseni on alkanut heräämään. Kukahan on tuo tyttö? Haluaisinpa ottaa siitä selvää pyytämällä hänet treffeille...

Mutta mutta... kuinka helkatissa?

Kuinka ihmeessä sitä tuolla normaalissa arjessa työmatkallani lähestyisin tuota täysin tuntematonta ihmistä? En introverttinä luonteena muutenkaan ole koskaan osannut mennä tuntemattomien ihmisten luo avaamaan keskustelua ja heittämään jotain small-talkia. Ei oikein onnistu. Haluaisin vain päästä kahden kesken juttelemaan tuon naisen kanssa esim. kahvikupposen äärellä. Mutta kuinka helkutissa kysyn hänet sinne? Kuinka tehdä se niin, jotta vaikuttaisin kuitenkin järjelliseltä ihmiseltä...

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Introvertit taipuvaisia masennukseen

Herkkyytensä ja sisäänpäinsuuntautuneen luonteensa vuoksi introvertit saattavat ottaa asiat tavallista raskaammin ja ovat taipuvaisia erilaisille henkisille ongelmille kuten ahdistuneisuudelle ja masennukselle. Introvertit.netin foorumilla on aiheesta oma topikkinsa ja muistaakseni Laurie Helgoekin kirjoitti aiheesta kirjassaan.

Minäkin olen huomannut itsessäni näitä piirteitä. Otan joskus asiat aika raskaasti ja taivun herkästi alakuloon. Onnistun tekemään itseni alakuloiseksi ihan vain ajattelemalla. Joskus jokin ikävä asia tulee mieleeni, alan sitä päässäni pyörittelemään, vaivun synkkiin ajatuksiin ja saan itselleni pahan olon aikaiseksi. Varsinkin nuoremmalla iällä ajatukset liittyivät minuun itseeni ja kuinka huono ihminen olen. Tunsin niin voimakkaasti silloin minussa olevan jotain vialla. Usein se tapahtui tiettyjen sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Se oli aikaa ennen kuin tiesin mitään koko introvertti-ekstrovertti asiasta. Nyt tiedettyäni itseni introvertiksi en enää koe, että minun pitäisi millään tapaaa muuttua siinä suhteessa. Olen onnellisesti introvertti.

Nykyisin negatiiviset ja alakuloon vaivuttavat ajatukseni liittyvät pääasiassa ihmissuhteisiin. Tai oikeastaan niiden puutteeseen. Olen 27-vuotias mies, enkä ole koskaan seurustellut. Olen kyllä tavannut ja tapaillut aivan ihania naisia. Niitä kyllä maailmassa riittää. Olen ollut syvästi ihastunut. Mutta koskaan ei kukaan heistä ole minua kohtaan tuntenut minkäänlaista romanttista kiinnostusta. Olen aina tullut torjutuksi. Minusta tuntuu, etten vaan kelpaa kenellekään. Ja tämä asia minusta alkaa tuntua jo aika raskaalta...

Nyt alkuvuodesta minulla oli pidempi alakuloisuusjakso. Sen lisäksi, että minulla oli valtavaa kaamosväsymystä, minulla tuli myös turhautuneisuutta epäonnisista naisasioista johtuen. Viime vuoden loppuun mennessä olin jo turhan monta kertaa saanut kuulla "En halua olla kuin kaveri...", "Ei meistä ainakaan pariskuntaa tule..." jne. Ei enää oikein jaksanut. Mieltä kalvoi yksinäisyys ja samalla se voimakas tunne siitä, ettei minua kukaan halua. Nämä ajatukset pyörivät päällimmäisenä mielessä ja saivat minut todella alakuloiseksi. En jaksanut enää yrittää mitään, vaan halusin kokonaan muuta ajateltavaa. Aloin harrastaa pitkänmatkanjuoksua. Huomasin, että kun elimistölleen antaa kunnon rääkkiä, ei siinä tule niitä negatiivisia ajatuksia mietittyä.

Koskaan minulla ei ole masennusta diagnosoitu enkä ole edes apua siihen hakenutkaan. Enkä kyllä epäilisikään itselläni olevan siihen niin paljon taipumusta, että voitaisiin puhua sairaudesta. Mutta olen kyllä oppinut tiedostamaan, että minulla on taipumusta välillä ottaa asiat turhankin raskaasti ja ajaa itseni sitä kautta alakuloon. Tiedän minussa olevan tämän vian ja että siitä kannattaisi pyrkiä pääsemään eroon. Joten kyllä tämä introverteille ominainen syvä itsetutkiskelu on toiminut jo osittaisena terapiana sinällään.

Mutta nyt minusta tuntuu, että itse-itselleen terapeuttina toimiminen ei enää riitä. Voisi olla paikallaan vihdoin puhua näistä tuntemuksista ääneen jollekin ja saada ulkopuolista näkökulmaa. Olen terapeutilla käyntiä joskus aiemmin miettinyt, mutta nyt minusta todella tuntuu, että on sen aika. Ja kuulemma ihan muutenkin terapeutin kanssa keskustelu voi olla introvertille mielenkiintoinen ja avartava kokemus. Kun introvertti tykkää harrastaa itsetutkiskelua luonnostaan, voi olla todella mielenkiintoista kun ammattilainen auttaa avaamaan ja selkeyttämään hänen päänsä sisältöä vieläkin tarkemmin.

En kylläkään oikein edes tiedä, miten aloittaisin terapeutin kanssa juttelun. Siksi haluasin ensiksi lähettää hänelle päiväkirjani etukäteen luettavaksi, jonka jälkeen istuisin alas hänen kanssaan ja kysyisin häneltä: "Mitä minun oikein pitäisi tehdä?" Olen siis kirjoittanut 10 vuotta päiväkirjojani ja se on ollut erittäin terapeuttista. Ja oikeasti haluaisin terapeutin lukevan ne ennen tapaamistamme. Ehkei kuitenkaan aivan kaikkea, koska olen kirjoittanut aivan helvetisti. Joten alanpa käymään päiväkirjojani läpi ja kasaan niistä jonkinlaisen lukupaketin.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Kun yö on parasta luomisaikaa

Alkuvuodesta koin erittäin kovaa väsymystä ja siihen apua netistä etsineenä törmäsini ensikertaa melatoniiniin ja vuorokausirytmin häiriöihin ja innostuin itsekin kirjoittamaan aiheesta tämän artikkelin.

Aihe palasi nyt mieleeni, kun huomasin juuri Ylen julkaisseen tänään aiheeseen liittyvän jutun. Nyt kun ei ole enää sellaista kamalaa kaamosta kuin talvella, on vireystasoni aivan erilainen. Valolla on valtavan suuri merkitys. Vuorokausirytmini on silti yhä edelleen samanlainen, eli jos joudun heräämään ennen yhtätoista, tekee nouseminen vaikeaa. Mutta pystyn käynnistymään huomattavasti nopeammin. Eli kesäisin en koe aivan yhtä tuskalliseksi sitä normaalia yhdeksästä-viiteen -työrytmiäni. Se on ihan ok noin työpäiväksi, vaikka vapaapäivinä mieluiten nukun pitkään ja valvon myöhään.

Mutta aina päivän luovin hetki alkaa vasta iltakahdeksan jälkeen. Aivoni ikäänkuin heräävät tosissaan silloin. Ja tuollon kaikki muutkin hälinät ympärillä alkavat hiljentymään ja tuo rauha antaa lisää tilaa luovuudelleni. Sitä tekee myös samaan aikaan ikkunasta näkyvä kaunis kesäinen auringonlasku. Kaikkein parasta aikaa vuorokaudesta on tämä. Harmi tosiaan, että nyt tämän hyvän flown käynnistyttyä täytyy jo kohta käydä nukkumaan aikaisen herätyksen vuoksi.

Ajatustenvaihtoa introverttiydestä

Tapasin sattumoisin henkilön joka oli tekemässä eräänlaista tutkimusta ihmisluonteesta. Minä tietysti häneltä kysyin, liittyykö siihen myös introversio-extroversio asia ja että onko asia hänelle mitenkä tuttu. Hän kertoi asiaan tutustuneensa ja muun muassa Susan Cainiakin lukeneensa. Mutta siltikin hän tuntui olevan aika epätietoinen näistä asioista. Hänen puheistaan päätellen hänelläkin oli vielä niitä tyypillisiä harhaluuloja introverteistä. Ja hänen vieressä istunut kaverinsa ei ollut edes kuullut koko introvertti -sanaa ja ihmetteli mitä se tarkoittaa. Vaikkakin hän itsessään on aika introvertti luonteeltaan. Mutta siinä oli taas osoituksena se, kuinka vähän introverttiydestä yleisesti valitettavasti tiedetäänkään.

Keskustelimme introversiosta hyvän tovin ja voi miten mukavaa se olikaan! Siis päästä kerrankin kunnolla keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia tästä asiasta jonkun kanssa kasvokkain, eikä aina netin keskustelupalstoilla. Tästä asiasta minulla riittää paljon juteltavaa ja puhuisin siitä mielelläni, koska se on niin isossa asiassa omassa elässäni. Se oikeastaan määrittää oman olemukseni aivan kokonaan ja olen koko asiasta tullut tietoiseksi vasta muutama vuosi sitten. Sitä ennen tunsin olevani jollain tapaa viallinen. Siksi niin mielelläni jakaisin ajatuksia ja kokemuksia tästä asiasta jonkun kanssa.

Ja itseasiasssa haluaisin tehdä muutakin. Haluasin tuoda asiaa julki jollain tapaa omasta puolestani vähän kuten Susan Cain ja Laurie Helgoe ovat tehneet kirjoillaan. Kirjailijaa minusta ei tule, vaikka blogillani tykkäänkin näitä asioita pohdiskella. Mutta minulla on kyllä muita ideoita, joita olen siitä lähtien miettinyt kun ensikertaa introversio -asia minulle valkeni. En ole niitä kuitenkaan kovin vakavasti miettinyt käytännössä lähteväni toteuttamaan. Nyt kun taas sai vaihtaa ajatuksia jonkun ihmisen kanssa, niin omat ideat taas vain vahvistuivat. Jotain haluaisin kyllä osaltani tehdä.

Kun kerroin tälle henkilölle omasta introverttiydestä ja kuinka viihdyn yksin, niin hän kysyi, tunnenko koskaan yksinäisyyttä. "En", minä vastasin. Minä valehtelin. Lisäsin kyllä sen perään: "...Tai no joskus.", mutta jos rehellisiä ollaan, niin olen usein yksinäinen. Todella usein. Asiaa on vaikea sanoa ääneen, koska sitä häpeää.

"Olen todella usein yksinäinen"

Sinkkujen yksinäisyys on vaiettu aihe
Yksinäisyys ahdistaa, syrjäytää ja sairastuttaa
Yksinäisyys koettelee monia - "Valtavan iso ongelma"

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Yksinäisen juhannus

Tavallisesti juhannuksena olen matkustanut vanhempieni luo sitä viettämään. Eikä siellä juhannuksen vietto sen kummempaa; vanhempani ovat olleet humalassa ja itse olen tuntenut oloni yksinäiseksi. Mutta olen voinut sanoa olleeni juhannuksena jossakin. Tällä kertaa päätin jäädä juhannukseksi ihan vain Helsinkiin ilman mitään suunnitelmia. En lähtenyt useimpien ihmisten tapaan kaveriporukalla mökille ryyppäämään eikä minua oikeastaan kiinnostakaan sellainen juhannusperinteiden mukainen rellestäminen. Juhannuksen voi aivan hyvin viettää yksinkin omassa rauhassa.

Mutta myönnän kyllä, että tunsin hieman sosiaalista painetta tästä. Työkaverit kyselivät tiiviiseen tahtiin viikonlopun lähestyessä "Minkäslaisia juhannussuunnitelmia sinulla on?". Niihin ei vain tohtinut suoraan töksäyttää: "Ei mitään!", vaan vastasin suunnitelmien olevan vielä aika avoimet. Ja oikeasti niin kyllä useimmiten haluankin niiden olevan. Ahdistun, jos kalenteriini on kirjattu liikaa menoja eikä minulla oikein ole omia rauhallisia hetkiä tiedossa.

Mutta noista tiedusteluista siis aloin kokea painetta siitä, että minun "pitäisi" olla juhannuksena jossakin. Facebookin uutisvirtakin on vaan täynnä kuvia ihmisistä porukalla juhannustaan viettämässä. Ensiviikolla työkaverit kyselevät missä juhannukseni vietin ja minua hieman hävettää, kun joudun toteamaan viettäneni sen yksin kotona. Mietin, olisiko minun pitänyt varta vasten käydä ihmisten ilmoilla, jotta olisin voinut sanoa jossain käyneeni. Mikä on typerää, koska ei tietenkään tarvitse. Vapaapäivissähän pararasta on se, että ne voi viettää miten itse haluaa. Eriasia tietysti, jos joku joutuu kokemaan tahtomattaan jatkuvaa yksinäisyyttä. Mutta huolimatta siitä, että viihdyn yksin, minäkin koen ajoittaen yksinäisyyttä. Tästä aiheesta kirjoittelen myöhemmin enemmän, mutta linkkaampa tähän siitä mieleeni tulleen Yksinäisyyden yllättämät -dokumentin. Se on vielä muutaman viikon Katsomosta katsottavissa.

Nyt en tunne yksinäisyyttä, vaan osaan täysillä nauttia tästä omasta rauhasta. Kämppiksenikin lähti illanviettoon jonnekin. Mutta eilen tunsin kuitenkin yksinäisyyttä. Osittain se johtui tuosta sosiaalisesta paineesta, kun "pitäisi" olla jossain ihmisten keskellä. Osittain se johtui siitäkin, että usein yksinvietettyinä juhlapyhinä oma yksinäisyys vain korostuu. Kyse ei ole siitä, että kaipaisin minnekään ryhmäryyppäjäisiin, mutta kyllä sitä kuitenkin jonkun kanssa haluaisi olla. Sen yhden erityisen ihmisen kanssa. Ei sille mitään mahda, että tällaisina juhlapyhinä ne yksin sinkkuna viettäneenä asia erityisesti painaa mieltä.

Mutta siis ison porukan kesken järjestettyjä ryyppäjäisjuhlia en enää kaipaa, vaan mieluummin juhannukset, vaput yms. kekkerit vietän pienemmän porukan kesken. Tai vaikka yksinkin. Ja tällä kertaa tosiaan juhannukseni oli mukavan rauhallinen. Mutta juhannuksen seutu on mielestäni todella mukavaa aikaa, koska on paljon valoa eikä vielä liian hiostavat ilmatkaan. Ja siksi juhannus olisi parhaimmillaan jossain luonnonhelmassa vietettynä. Nyt minulla oli kaupunkijuhannus ja siinä mielessä juhannukseni meni jopa hieman "hukkaan". Mutta ei se mitään, koska kesä on vasta alkamassa. Vaikkakin ihmisillä on ärsyttävän negatiivisesti tapana sanoa kesän olevan nyt ohi.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Juhlat eivät ole juttuni

Juu, juhlat eivät oikein ole makuuni. Toisinaan juhlissa kuitenkin löytää jonkun samanhenkisen jonka kanssa vetäytyä syrjempään keskustelemaan kahden kesken. Mutta toissailtaisissa juhlissa tunsin olevani aika ulkopuolinen. Olivat uuvuttavat pippalot. Se ei ollut siis mitenkään "hauskanpitoa", kuten juhlien muuten ajatellaan olevan. Eilenkin ois ollu toiset juhlat tiedossa, mutta jätinpä ne aivan suosiolla väliin, että saisin latautua edellisistä. Me introvertithän olemme tällaisia tylsimyksiä emmekä osaa pitää hauskaa. (kts. tästä kohta 9: http://introvertinidylli.blogspot.fi/2015/03/yleisia-harhaluuloja-introverteista-22.html)

Juhlien jälkeen suuntasin kotia kohti Helsingin keskustan läpi. Mahdoton sitä humalaisten ja örveltävien ihmisten määrää siellä. Ei ole ollenkaan minun juttuni. Nyt vietän rauhallista sunnuntaita kotonani. Sunnuntai on päivistä mitä parhain. Ihmiset makaavat krapulassa kotonaan, kukaan ei jaksa lähteä minnekään ja saan itsekin olla aivan rauhassa.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Torstaita

Huomenna olisi eräät juhlat tiedossa, mutta en oikein jaksaisi sinne mennä. Me introvertit emme yleensä isoista juhlista suuremmin innostu. Mutta olen niihin oikeastaan jo lupautunut menemään jo aikoja sitten, ja en mitään tekosyitäkään kehtaisi alkaa enää keksimään. Mutta ihan hyvää kai se tekee välillä pippaloissakin käydä. Voi kuitenkin olla, että niiden jälkeen minun tarvitsee latautua koko viikonloppu yksikseni.

Olen jatkanut sen neittineitokaisen kanssa viestittelyä ja todella hyvin meillä käy yksiin ajatukset hänen kanssaan. Haluan tavata hänet. Joten täytyypä seuraavaksi ehdottaa hänelle sellaista.


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Tiistaita

Eipä mitään ihmeempää, normi päivä töissä ja se hurahti kyllä vauhdilla. Tykkään tosi paljon työstäni! Se on juuri sopivanlaista introvertille luonteelleni. Minulla on oma huone jossa saan rauhassa työskennellä yksin, mutta tarvittaessa saan sopivasti sosialisoitumista työkavereiden kanssa. Tässä juuri startanneessa kesän työprojektissa kyllä tuntuu työnsarkaa riittävän ja voi olla, että loppukesästä tulee vähän kiirusta sen kanssa. Mutta eiköhän tästäkin selvitä.

Kotona sain viettää iltani yksin, kun kämppikseni oli jossain muualla. Kämppikseni vaihtui alkukeväästä ja tämä tuorein on kyllä todella mukava. Hän on aikalailla samanluontoinen kuin minäkin, eli viihtyy hyvin omissa oloissaan. Me molemmat touhuilemme paljon omiamme, mutta vietämme myös paljon aikaa yhdessä. Olen viettänyt hänen kanssaan jo varmasti enemmän aikaa kuin aiempien kämppisteni kanssa yhteensä.

Olen toki miettinyt omaa yksiötä, mutta täytyy nyt kimppa-asumiseen totuttuani sanoa, että en välttämättä haluaisikaan asua täysin yksin. On oikeasti mukava, että samassa taloudessa on joku jonka kanssa jutella ja vaihtaa ideoita ja ajatuksia. Asuinkumppanini minun täytyy tietysti valita tarkkaan eli hänen täytyy olla kaltaiseni introverttiluonne. En todellakaan haluaisi, että työpäivän jälkeen kotiin tullessani se olisi täynnä vieraita ihmisiä joita kämppikseni olisi kutsunut kylään. Pahimmassa tapauksessa juhlimaan. Mutta mistään sellaisesta ei ole tämän kämppisen kanssa pelkoa. Todella mukava ja mahtava on tämä kämppikseni! Olipa nyt kuitenkin ihan mukava latautua täysin yksin ja tykkään soitella musiikkiakin vähän kovemmalla kun kämppikseni ei ole paikalla.

Ja se eilinen deittipalstojen nainen vastasi ja minä vastasin takaisin. Ja yhä kiinnostavammalta naiselta vaikuttaa hän.

Paluu nettideittailuun

Viime vuonna harrastin nettideittailua ja niistä kokemuksista kirjoittelin vanhalla blogillani. Nettitreffeilu on todella hyvä kanava introverteille uusiin ihmisiin tutustumiseen ja tapasin sitä kautta mukavia naisia. Mutta sitten minulla jäi se harrastus. Ei ole vaan jaksanut.

Mutta täytyy kyllä palata yrittämään sen parissa. Löysinkin tänään yhden hyvältä vaikuttaneen naisen profiilin ja laittelin hänelle viestiä. Joten katsotaan miten käy...

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Tervetuloa

Hei ja tervetuloa blogilleni. Aloitin nyt blogaamisen uudestaan siitä vinkkelistä, että puran joka päivä ulos omia ajatuksiani ja kerron omasta elostani, vaikka minulla ei sinänsä mitenkään erityisempää sanottavaa olisikaan. Nytkin esimerkiksi vietän yksin kotona rauhallista sunnuntaita naukkaillen vielä kaikessa rauhassa aamukahviani. Minulla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa tälle päivälle ja puhelimeni on äänettömällä. Kun olen joskus lukenut jotain sinkkublogeja, niin monesti ihmiset kertovat sunnuntain olevan pahin päivä. Silloin kuulemma yksinäisyys konkretisoituu. Mutta minusta näin introverttinä ollessa sunnuntai on ehkä paras päivä. Saan olla aivan rauhassa eikä mitään kiirettä minnekään.

Olen siis introvertti ja koen olevani sitä aikalailla ääripäästä. Introverttiys onkin yksi elämäni merkityksellisimmistä asioista ja siitä aiheesta tulen paljon kirjoittelemaan. Mutta vaikka olenkin introvertti, niin kärsin yksinäisyydestä. Kavereita minulla on riittävästi ja voin viettää yksin vaikka viikkoja ketään heistä näkemättä. Mutta samaan aikaan kaipaan kovasti omaa puolisoa, rakkautta ja läheisyyttä.

Kyllä, vaikka me introvertit viihdymme yksin, yhtälailla mekin kaipaamme sitä tiettyä ihmistä elämäämme. Esimerkiksi nämä kuuluisat introverttiyden julistajat Sucan Cain ja Laurie Helgoe ovat molemmat perheellisiä naisia. Ja tässä yksi vasta löytämäni introvertin blogi joka hänkin satttuu olemaan perheellinen nainen. Blogissa on hyvin kirjoitettua inrovertin ajatuksia joihin todella samaistuin. Muiden introverttien ajatuksia on aina mukava lukea. Harmi, että hän ei ole blogiaan näyttänyt enää jatkavan. Mutta onneksi on introvertit.net/forum. Sinne heti jos joltain introvertiltä on tuo paikka vielä jäänyt löytämättä.

Mutta tosiaan rakkauden löytäminen on kaikista tärkein asia itselleni. En mitään pidä niin merkityksellisenä, enkä mitään kaipaa yhtä paljon kuin sitä. Mainittakoon vielä, että olen 27-vuotias mies, enkä ole koskaan seurustellut. Tänne blogilleni vuodattelen rehellisesti omia ajatuksiani terapiamielessä. Onpahan edes joku paikka jonne avautua, kun  ei minulla oikein ole ketään kaveria kenelle aiheesta voisin uskoutua. Vastentahtoinen yksinäisyys on häpeä josta on vaikea puhua.

Eli tästä on kyse. Tervetuloa.