Mainitsin että lapsien teko alkaa tulla ajankohtaiseksi. Ikämme puolesta asiaa ei voisi kauheasti pitkittää, jos niitä tahtoo joskus saada. Täytyy myöntää, että itseäni ajatus lapsista jännittää. Niitä samoja ajatuksia minullakin kuin monella nykynuorella lapsiperhe-elämästä. Asia on nykyisin brändätty aika vaikeaksi. Lapsiperheen vanhemmilla omaa aikaa ja rauhaa ei enää olisi ollenkaan. Koko ajan joku huomiota hakemassa. Eihän se mukavalta kuulosta, varsinkaan tällaiselle kaltaiselleni introvertille. Työelämäkin varastaa mielestäni jo turhauttavan paljon aikaa.
https://www.huonoaiti.fi/lapsiperhearki-tappoi-parisuhteeni-mutta-eron-jalkeen-on-parempi-olla/
Välillä mietin, että onko ajatteluni lapsellista ja itsekästä. Kun en niin selkeästi haluaisi sitoutua ja haluaisin vain pyhittää paljon vapaa-aikaa itselleni ja omiin puuhiini. Että olisiko aika ottaa hieman jo vastuuta ja perustaa perhe? Tekisikö se hyvää, kasvattaisiko se minua ihmisenä?
Mutta niin paljon vaan mielessä painaa oman ajan ja rauhan menetys. Kun itseasiassa nyt on oikein mukavaa. Riittää kun päivätyöni teen, eikä ole isompia murheita eikä mitään vastuita huolehdittavana. Sitten on rauhaa ja aikaa. Varsinkin viikonlopuista nautin suunnattomasta, että saan nukkua pitkään ja aivan rauhassa heräillä aamukahvia nauttien omiin puuhiini. Vaikka pääosin omissa puuhissa kotonani viihdyn, niin voin milloin tahansa ottaa ja lähteä menemään minne vain. On se vapaus aina.
Mutta tästä huolimatta olen huomannut pohjimmiltani haluavani lapsia. Aina välillä huomaan miettiväni mitä opettaisinkaan omille lapsilleni ja mitä kaikkea heidän kanssa tekisinkään. Tai lapsen. Luulen että yksi on omalle luonteelleni maksimaalinen määrä. Lukemieni tarinoiden mukaan lapsiperheen ongelmat alkavat useamman lapsen jälkeen. Joten kyllä lapsia sinällään kaipaan, Valitettavasti se vaan mietityttää nykyisen kumppanin kanssa pienistä asioista johtuen. Sellaisista asioista jotka eivät nyt haittaa, mutta joiden pelkää muuttuvan rasitteeksi lapsen tultua kuvioihin.
