"Et osaa olla luonnollinen, spontaani ja leikkisä, olet pikemminkin iloton, jäykkä ja joustamaton ilmaisussasi. Uskot, että tunteissasi on jotain väärää ja niitä on hävettävä. Olet oppinut, että tunteiden ilmaisemisesta seuraa jotain negatiivista."
"Sinusta on hämmentävää tai kiusallista ilmaista positiivisia kiintymyksen tunteita toisille ihmisille."
Olenkin saanut kuulla kommentteja omasta tyynestä ulko-olemuksestani. Opiskeluaikana luokassani oli yksi ekstrovertti kaveri, joka todella tykkäsi vitsailla minun olemuksestani. Hän vitsaili siitä, kuinka "kova" minä ulkokuoreltani olen. Tämä ei minusta tuntunut aina kovin hyvältä. Ja jos jotain erikoisempaa tein, hän oikein korosti sitä muille, teki niistä numeron. Ja sen vuoksi minä yhä enemmän aloin varomaan ilmaisuani. Tulin yhä estyneemmäksi. Minua myös aina hämmästyttää, kun useat ihmiset kertovat ettei minusta tiedä milloin puhun totta ja milloin vitsailen. Kuulemma kun kerron kaiken aina niin pokerinaamalla. Uusin kämppiksenikin on sanonut tismalleen samaa.
Minä en kuitenkaan haluaisi tällaista... En todellakaan. En halua vaikuttaa siltä, että olen jollain tapaa "kova". Tai pahimmassa tapauksessa tunteeton. Mutta tajuan siis nyt, että minulla on tämä omaa ilmaisuani rajoittava tunnelukko.
"Alkoholin vaikutuksen alaisena saatat kompensoida estyneisyyttäsi, olemala hyvin tunteellinen ja ilmaisemalla tunteita hyvin avoimesti ja rohkeasti, kun estyneisyytesi ja kontrollisi väistyy. Tunteiden ilmaisu saattaa tällöin olla hyvin yliampuvaa. Myös vihan tunteesi saattaa nousta pintaan humalassa etkä kykene kontrolloimaan sitä ja päädyt hankaluuksiin. Jälkeenpäin saatat katua tunteittesi ilmaisua alkoholin vaikutuksen alaisena, mikä saa sinut rajoittamaan ja kontrolloimaan niiden ilmaisua entistä enemmän selvin päin"
Tuo kuvauskin osuu minuun paremmin kuin hyvin. Muistanpa kun muutin vanhempieni luota pois ja aloin viettää opiskelijaelämää. Kuvioihin tuli alkoholi kunnolla ekaa kertaa elämässäni. Ja kylläpä tykkäsinkin sitä käyttää. Varmaankin siksi, kun se silloin yhtäkkiä vapautti minut niin hyvin. Muistan yksissäkin opiskelijabileissä ilmaisseeni kanssaihmisille kuinka kovasti heistä pidin. Halailin heitä ja kerroin heille kuinka mahtavia ja mukavia ihmisiä he olivat. Ja sitten sain kuulla siitä seuraavana päivänä. Tietysti häpesin mitä olinkaan tullut tehneeksi. Vihainen tai agressiivinen en ole koskaan ollut, mutta kyllä silloinkin tukevassa humalassa tulin todella äänekkäästi kertoneeksi asioista jotka eivät minua miellyttäneet. Kun tästä muutaman kerran sain kuulla, niin häpesin niin paljon, että varoin enää juomasta liikaa. Ja varmastikin aloin varomaan ilmaisuani enemmän myös selvinpäin.
"Kun lukko avautuu, osaat ilmaista tunteita enemmän ja olet spontaani ja leikkisämpi. Osaat useammin tuoda esille pelkojasi, pettymystäsi, suruasi, iloasi, ahdistustasi, kiintymystäsi ja vihaasi. Osaat puhua ja kertoa niistä toisille ihmisille."
Minusta tämä lukko tuntuu kaikista merkitysellisimmältä avata. Minä HALUAN pystyä puhumaan tunteistani... Ja haluan pystyä osoittamaan jollekin ihmiselle, jos hänestä todella välitän... Minä HALUAN olla spontaaminpi ja leikkisämpi! Minä haluan tuoda esille suruni, iloni, ahdistukseni, kiintymykseni ja vihani.
Miksi minulla on tämä lukko? Jostakin lapsuuden tapahtumista se juontaa. No lapsuuden kodissani ei oikeastaan ollut tapana osoittaa tunteita. Ainakaan mitään kiintymyksen ja välittämisen tunteita. Ei mitään hellyydenosoituksia. Olenkin joskus miettinyt, että sen takia minulla on varmaankin tämä valtava läheisyydenkaipuu. Ja kai samoista syistä sitten olen oppinut pidättäytymään näytämästä muitakaan tunteitani. Pienempänä lapsena muistaakseni kyllä niitä värikkäämmin ilmaisin. Sitten tavallaan jotenkin tulin siinä yhä varovaisemmaksi. Ja kun nyt mietin, täysin samanlaisen ilmiön olen voinut huomata pikkuveljeni kohdalla...
Mutta nämä kolme tunnelukkoa minun elämääni hallitsevat ja rajoittavat. Niiden syntymisen syitä en vielä tiedä. Luultavasti jo kuitenkin nyt tunnistan paremmin kun olen ahdistunut ja mistä syystä se johtuu.
Kun aloitin blogaamisen, tarkoitukseni oli kirjoitella rehellisesti ja avoimesti tunteistani. Mutta en sitä aivan niinkään tehnyt. En ole puhunut ahdistuksestani, koska jotenkin olen sitä hävennyt. Varmaankin kun en ole sen syytä oikein aina ymmärtänyt ja olen kai epäillyt omaa mielenterveyttäni. Mutta nyt kun paremmin ongelmieni syitä ymmärrän, en häpeä ahdistuksestanikaan niin kirjoitella. Ja varmaan niistä on ihan hyvä terapiamielessä ja tämän "paranemisprosessin" kannalta kirjoittaa.
Joten tästä lähtien puran ajatuksiani rehellisesti kun olen ahdistunut tai kärsin muista ahdistavista tunteista, kuten yksinäisyydestä. Ja yritän pohtia, että minkä ihmeen takia minä niin tunnen. Kirjoitan rehellisesti myös, jos yritän paeta ahdistusta jonnekin riippuvuuksiin, kuten vaikka alkoholiin. Ehkä silloin alan päästä tuostakin tavasta eroon ennen kuin siitä suurempia ongelmia kehittyy.
Rehellisesti minun on sanottava nytkin, että tällä viikolla olen ollut ahdistunut. Työpäivät ovat menneet hyvin töihin uppoutuneena, mutta kotiin tullessani olo on ollut tyhjä, yksinäinen ja ahdistunut. Tähän ahdistukseen on syy tapahtumissa, joista eilen mainitsin. Koin, että uusimmasta kämppiksestäni tuli lyhyessä ajassa hyvin läheinen, mutta sitten aivan yhtäkkiä todella etäinen. Ja kun hän nyt täysin ilmoittamatta on yhtäkkiä häipynyt jonnekin koko viikoksi, joka ei siis todellakaan ole hänen tapaistaan, niin olen ollut aivan helvetin ahdistunut. Mutta jotenkin kummalla tavalla tästä kirjoittaminen helpotti ja ahdistukseni väheni. Kiitos päiväkirjat!
Seuraavaksi lähden selvittelemään näiden kummallisten tunnelukkojeni syitä...
Tuntui tosi hyvältä lukea blogiasi, vaikka se on vuoden takaa. Toivottavasti voit elämässä yhä hyvin ja seurustelet. Minullekin on tunnelukko kirja tosi tärkeä ja kosketti lukea sinun tarinasi, koska minulla on ollut hyvin vahva alistummisen, hylkäämisen, tunnevajeen, uhrautumisen, epäonnistumisen, hyväksynnän haun lukot ainakin. Olen työstänyt niitä paljon, mutta pakko sanoa, että kiitos vanhempani ihan helvetisti kun teitte elämästäni vaikean, vaikka ei se mitään auta. Omien ongelmieni kanssa kyllä selviäisin, mutta en miesystäväni. Hänellä on hyvin vahva emotionaalinen estyneisyys, ulkopuolisuus ja epäonnistuminen. Lisäksi hän on puhdas introvertti. Ei introvertteydessä ole mitään pahaa, siskonikin on, mutta kun en tiedä onko se se vai estyneisyys lukko, mutta hän ei osaa puhua tunteistaan tai henkilökohtaisista ajatuksistaan yhtään. Tarkoitan todella ei yhtään. Hän sulkeutuu kuin kivi. Mikään ei auta. Olemme seurustelleet nyt kaksi vuotta, muutimme kaksi kuukautta sitten yhteen pitkän etäsuhteen jälkeen. Mieheni on hyvä ihminen, todella, en epäile hänen sydäntään, hän on kiltein ihminen kenet olen koskaan tavannut ja kilttikin on väärä sana, hän uhraisi kaiken vuokseni, luen hänen kasvoistaan miten herkkä hän on ja jos hän on ahdistunut, se näkyy silmistä. Mutta miten sen hänen valtavan hyvyytensä ja säteilynsä ja omistautumisen saisi tuotua ulos, kuinka hän löytäisi, sanoja tunteita? Hän tuntuu täysin luovuttaneen itsensä suhteen. Ja minä olen hyvin yksinäinen ja epätoivoinen. Arkemme on väärinymmärryksiä, riitoja ja mielipahaa täynnä. Jo yksi päivä voi olla tunteiden vuoristorata joka alkaa hyvin mutta kun saapuu ilta on kaikki pilalla. Olen itse hyvin puhelias ja tunteva ihminen, minulla on satoja sanoja jokaiselle ajatukselleni ja tunteelleni. Auttaisin kumppaniani jos voisin. Mietin, oletko uudessa suhteessasi kohdannut haasteita? Oletko onnistunut ilmaisemaan surua, vihaa, kiintymystä, iloa? Sitä toivon mieheltäni. En vain ymmärrä häntä. Tuntuu että melkein pelkäämme jo toisiamme. Hän pelkää tunteenpurkauksiani, minä sitä kun hän ei tunne mitään, tarkoitan minulla ei ole aavistustakaan mitä hän tuntee sisällään, elämämme on sitä että minä puhun yksin ja arvailen kaikki hänen ajatuksensa. Olen väsynyt. Niin väsynyt. En halua kärsiä loppuelämääni, mutta ajatus että luopuisin noin hyvästä miehestä särkee sydämeni. Mitä voin tehdä? Meidän kommunikaatiovaikeutemme ovat tehneet myös sen ettei seksielämämme toimi. Minulle seksuaalisuus on aina ollut hyvin tärkeää ja kosketus. Hänen on vaikea tulla lähelle ja hän torjuu minua. Olen masentunut, hylätty ja en tunne itseäni haluttavaksi kun hän välillä haluaa ja välillä torjuu mutta enimmäkseen minä haluan, mutta en saa mitään, enkä uskalla enää pyytää. Kaupungissamme on kristillistä parisuhdeneuvontaa, mutta epäilen ettei heistä ole apua koska heillä ei ole psykologin koulutusta, luultavasti ei hajuakaan tunnelukoista.
VastaaPoistaHei
PoistaOlen pahoillani että vastaan viestiisi vasta nyt. Vastaan kumminkin.
Elämässäni menee ihan hyvin. Työasiat on vakaalla pohjalla ja saman naisen kanssa seurustellaan edelleen vakaasti. On mietitty yhteenmuuttoa ja niin päin pois. Toivottavasti sinulla ja miehelläsi on asiat hyvin.
Tuo miehesi estyneisyys on toki hankala juttu. Yksi avainasia jonka parisuhteesta olen tähän mennessä oppinut on, että asioista PITÄÄ pystyä keskustelemaan. Muuten ne vain kasvavat entistä isommiksi möröiksi ja niistä on kohta mahdotonta puhua. Sitten negatiitiset tuntemukset voivat purkautua ulos muilla tavoin turhana riitelynä pikkuasioista yms.
Olen itsekin introvertti ja tunteistani puhuminen on ollut aina vaikeaa minullekin. Olen kuitenkin ymmärtänyt sen tärkeyden alusta alkaen parisuhteessamme. Ei puhuminen aluksi ollut todellakaan helppoa. Mutta keksin siihen itseäni helpottavan keinon, nimittäin tein alkuun sitä kirjallisesti. Meille introverteille kirjoittaminen on tosi hyvä ilmaisumuoto. Siinä kun saa omassa rauhassa pohtia, miettiä ja jäsennellä asioita. Ja minä kun olen tunteitani tottunut kirjoittamaan blogini muodossa, niin se kävi sikäli luonnollisesti.
Eli ensin keskustelimme muutamista vaikeista asioista sähköpostin välityksellä. Joskus kirjoittelin omassa rauhassa eräästä mieltäni painavasta asiasta, tulostin sen ja avauduin asiasta tyttöystävälleni paperilta lukien. Ei sekään ollut kasvotusten helppoa, mutta paljon helpompaa kuin olisin yrittänyt puhtaasti suullisesti aloittaa keskustelua. Mutta kun tunteista kertomiseen oli tottunut, sen jälkeen se oli huomattavasti helpomaa keskustella muutenkin.
Olisi voinut ensialkuun kuulostaa oudolta jos olisin ehdottanut sähköpostiviestittelyä sinun ja miehesi välille. Mutta luota minuun, se voi olla luonnollinen aloituskanava miehellesi hänen tunteistaan kertomiseen. Siitä se sitten lähtee kun kerran pääsee asiassa alkuun. Jotain jokatapauksessa täytyy tehdä. Keskustelemattomuus on kamalaa, kuten hyvin kirjoituksestasi tuli ilmi. Ja kun mietit onko syy introverttiydessä vai tunnelukossa, niin kyllä se tässä jälkimmäisessä on. Introvertit kyllä voivat puhua tunteistaan jopa tavallista syvällisemmin, koska luontevasti itsetutkiskelua harrastavat. Kysyit, että olenko kohdannut haasteita suhteessani? En kyllä oikeastaan mitään isompia ja päällimmäisenä syynä pidän sitä että alusta lähtien meillä on ollut keskusteluyhteys kunnossa. Ja sen linjan haluan pitää, eli asioita ei jätetä "möröiksi". Meillä on ollut jotain pientä, mutta nimenomaan niistä on voinut keskustella ja ne ovat hoituneet sillä.
Ja tosiaan toinen tärkeä asia parisuhteessa on läheisyys. Meillä siitä ei onneksi ole ollut puutetta. Olemme molemmat aika läheisyydenkipeitä ja tässä asiassa meillä ei ole ollut esteitä. Olen kiintymykseni tyttöystävääni osannut ilmaista. Kehun häntä ja niin pois päin. Siinä ei ole ollut estettä, sanon vain mitä ajattelen. Positiivisten asioiden sanominen on ollut helppoa ääneen. Haluan aidosti saada hänet tuntemaan itsensä halutuksi. Vaikka tyttöystäväni jotenkin aina vähän jäätyy kun annan hänelle kehuja. Kyllä hän sitten jälkikäteen aina sanoo, että sanomiseni ovat merkanneet paljon. Kirjallisesti viestillä hän sen on ilmaissut :)
Tosiaan se mikä teillä ehdottomasti pitää saada kuntoon, on keskinäinen kommunikaatio. Mutta ei miehesi tietenkään yhtäkkiä voi muuttua avoimeksi. Pienistä askelista se lähtee. Sinun pitää tehdä se aloite siihen. Vaikka kokeilemalla aloitusta sähköpostilla tai perinteisellä kirjeellä. Kerro näistä samoista asioista joista niin hyvin kerroit minulle ja esitä hänelle väliin kysymyksiä joihin hänen on helppo lähteä vastaamaan. Kyllä se läheisyys ja muut asiat tulee sieltä sitten kun kommunikaatiopuoli ei muodosta enää estettä.