Raskain asia elämässäni

Pettämisestä on mennyt jo aikaa ja monenlaista on ehtinyt tapahtua sen jälkeen. Niistä kirjoittelen myöhemmin. Kirjoitan nyt vain miten raskaasti otin asian.

Tämä on ehdottomasti raskain asia elämässäni. Pettäminen on aina raskasta, koska läheisin ja luotetuin ihminen yhtäkkiä pettää luottamuksen täysin. On muutamia syitä miksi itse otin asian erityisen raskaasti:

- Oma introvertti luonteeeni. Minulla kestää tutustua ihmisiin ja todella varoo ketä päästää pieneen luotettuun piiriinsä. Se on syvin luottamus mitä voi antaa. Yhtäkkiä se kaikki menee. 

- Minun oli todella vaikea ylipäätään löytää ketään. Nuorempana tuli vain torjuntoja ja oli todella huono itseluottamus. Koin että kukaan ei minua koskaan haluaisi. Se ahdisti todella. Jos joutuisin taas yksin, pelkään että aivan samanlainen jatkuvien torjuntojen ja yksinäisyyden karuselli on taas edessä. Pelko että enää en ikinä tule löytämään ketään toista.

- Seksuaaliset tarpeet. Niitä on paljon. Tyttyöstäväni oli ainoani. Minulla siitä jopa ikävä tunne. Kun ei ole päässyt kokemaan. Elämään sitä villiä nuoruutta. Tyttöystävälläni oli kokemuksia enemmän. Kun hän niistä puhui, korosti se omaa kokemattomuuttani. Me joskus asiasta keskusteltiinkin. Mutta tärkeysjärjestykseenhän minä asiat laitoin. Kun on löytänyt itselleen ihanan kumppanin, niin aivan turha menneitä jäädä murehtimaan, vaan kannattavinta uskoutua tälle yhdelle ja keskittyä hetkeen. Mutta niin vain, hänpä sitten olikin se joka niitä kokemuksia ja jännitystä meni hankkimaan lisää. Hänen edelleen ollessa itselleni se ainoa. Se tuntui todella pahalta ja ahdistavalta. Sattui erityisesti.

Ahdistava ajatus, että jos kun tiemme erkanevat, niin hänen on naisena totta kai helppo päästä läheisyydenkaipuutaan ja seksuaalisia tarpeitaan helpottamaan. Valmiita miehiä siihen hommaan aina löytyy. Itse pelkään että edessä on vain kipeä yksinäinen tulevaisuus.

Kolmas päivä pettämisestä

Nyt kolmas päivä menossa siitä kun kuulin pettämisestä. Oloni on tyhmä. Tunnen tyhmiä tunteita. Siis siinä mielessä, että vihaisten tunteitten sijaan koen tällä hetkellä puolisoani kohtaan lähinnä lämpimiä ajatuksia.

JÄRJELLÄ tiedän, että oikeasti tilanne ei ole hyvä ja terveellinen, mutta seuraavanlaisia tunteita sisälläni velloo:

Mietin tilanteen positiivisia puolia; Kukaan ei ole kuollut tai mitään muuta niin vakavaa. Ja ennen kaikkea, “KUKAAN EI OLE JÄTTÄMÄSSÄ MINUA. Hän haluaa edelleen olla kanssani.”

SIIS OIKEASTI? Järjettömiä ajatuksia tässä tilanteessa, tiedän. Mutta noin vahvasti minulle vaikuttaa hylätyksi tulemisen pelko edelleen. Hylkäämisen tunnelukko. Että uskoo tämän naisen olevan ainut nainen maailmassa joka minut haluaa ja hänestä haluaisi pitää kiinni vaikka hän tekisi tämmöistäkin! Uskomatonta omastakin mielestä. Kohta varmaan alan vain etsimään itsestäni virheitä ja miten voisin ne korjata ettei enää vastaavaa tapahtuisi.

Tämä nainen on ollut elämäni tuki ja turva. Se ihminen johon voi turvautua vaikeissa tilanteissa. Aina kun tulee kriisi, niin tulee vain sellainen lämmin olo että haluaa ottaa hänet halaukseen. Samoin tässäkin, vaikka kaikki nämä ikävät tunteet ovat hänen aiheuttamiaan. Tuli eilen melkein itku kun asumuserosta puhuttiin (hänen aloitteestaan). Siitäkin sisälläni ajattelen nyt: “Ei, en halua että hän lähtee pois. Haluan hänen pysyvän täällä kanssani.”

 

Sitä miestä kohtaan minä tunnen vihan tunteita. Säälin hänen perhettään. Uskomatonta, että perheestä huolimatta minun ihana ihmisläheinen naiseni meni pettämään sen varatun miehen kanssa. Vaikka meillä olisi ollut vaikeaa, niin olisin kuvitellut hänen edes sitä perhettä ajattelevan. Mutta ei edes se haitannut.

Päivällä hieman ahdisti tänään enemmän. Jopa niin että melkein oksetti. Ruoka ei tänään oikein maistu. Eniten on ahdistanut, etten mitekään voi käsittää että tämä ihana naiseni jonka kanssa kaikista vaikeimmistakin asioista on voitu puhua avoimesti, niin yhtäkkiä toisen miehen kanssa lähtee täysillä vehtaamaan selkäni takana. Ja pitkään. MITÄ HELVETTIÄ?

Tuntuu että minua ei kohdella enää minkään arvoisena ihmisenä, kun minulle maailman tärkein ihminen, kaikista luotetuin ja uskotuin ihmiseni voi tehdä minulle näin. Että hän yhtäkkiä täysin ohittaa sen suurimman luottamuksen. En ymmärrä EN YMMÄRRÄ.

Tunteeni ailahtelevat laidasta laitaan. Välillä edellämainittua ahdistusta, välillä mietin tilanteen positiivisia puolia. Jopa eniten niitä. Suurin tunne on tänään ollut, että onneksi kukaan ei ole jättämässä minua. Ja että tämä lopulta voi vain lähentää meitä, kun näinkin vaikeista asioista voi puhua. Mitä helvettiä?

Niin tyhmiä tunteita. Enhän tietenkään voi tämmöisen arvaamattoman petturin kanssa jäädä yhteen. Itseäni siinä vain satutan. Auttaisiko näitä tunteita tasoittamaan se asumusero ja jos välissä kävisin tapailemassa muita naisia?

MINUA PETETTIIN! - Avovaimo pani toista miestä :(

Tyttöystäväni sitten petti minua! Voi helvetti piti tämäkin sitten joutua kokemaan!
Olen aivan ihmeissäni. En voi uskoa tätä todeksi. Mitä vittua tässä maailmassa tapahtuu? Eikö keneenkään voi enää luottaa?
Ja siis oikeasti, en todellakaan olisi uskonut että kaikista ihmisistä hän pettää. Ei kukaan kavereistanikaan. Hän on luonteeltaan sellainen ihanan empaattinen ja ihmisläheinen. Niin toiset ihmiset huomioiva ettei parempaa voi olla.

Olisin korkeintaan kuvitellut, että hän saattaa hetken mielijohteesta suudella toista miestä ja laittaa heti stopin: "Apua kamala! En voi tehdä tätä miehelleni!"
MUTTA EI... Kyseessä oli AIVAN TÄYSI PANO! Eikä edes hetken mielijohteesta, vaan hän oli flirttaillut sen miehen kanssa jo ainakin kuukausia! Se oli pahinta. Mitä helvettiä oikeasti?! Siis HÄN!

Hän petti toukokuussa ja nyt heinäkuun lopussa tunnusti. Miten hänellä on pitänyt pokka?! Tavallisesti hän ei pysty pitämään pieniäkään salaisuuksia vaan aina pakko kertoa tai ei osaa olla naama peruslukemilla mitenkään. Mutta nyt aivan heti pettämisen jälkeen hän on ollut täysin normaalisti ja olemme normaalia parisuhdearkea viettäneet. Mitä vittua? Ja sitä ennen hän on minun selkäni takana asiaa suunnitellut aivan naama peruslukemilla. Pettämisen jäleen hän oli yhdelle kaverilleen kertonut ja hän oli suositellut tunnustamista. Mitä jos kaveri olisi ollut toista mieltä? Olisiko hän edelleen jatkanut aivan kuin ei olisikaan?

Se mies oli hänen vanha kaverinsa johon hän alkoi joku pari kesää sitten pitää taas yhteyttä. Pitkiä puheluita ym aina hänen kanssaan. Minä totta kai siitäkin tulin jo hieman mustasukkaiseksi, kun taas hän alkoi tiiviisti jonkun miehen kanssa olemaan yhteyksissä. Kun huonoja kokemuksia on. Mutta yritin olla järkevä. Etten olisi mustasukkainen. Koska minulla oli jo täysi luotto kehittynyt. Joten halusin osoittaa olevani luottavainen puoliso ja suhtautua asiaan normaalisti. Mutta kunka taas kävikään, kuinka taas kävikään... Joten miten ikinä voin kenenkään naiseni miespuoliseen kaveriin suhtautua että "Se on vaan kaveri. Mies ja nainenkin voi olla vaan kavereita." Kun tämän nykyisen naisen kohdalla se ei koskaan ollut totta...

Hän oikeasti sai minut tuntemaan, että hän haluaa olla vain ja ainoastaan minun kanssani. Niin siksi on aivan järkyttävää kun hän voi tuollaista vehtaamista harrastaa selkäni takana aivan pokkana!

Ja mikä koomisinta, hänkin oli oikein loukkaantunut ja suuttunut kun oli selvinnyt, että mies oli samanlaista viestittelyä harrastanut myös puolisoni kaverin kanssa. Siis hah! - puolisoni menee pettämään minua, mutta loukkaantuu ettei olekaan miehen ainoa. Mitä helvettiä oikeasti?..

Siinä siis selvisi, että he olivat pidempään viestitelleet eivätkä panneet vain hetken mielijohteesta. En ikinä olisi hänen luonteestaan voinut kuvitella. Hän oli lähdössä omalle reissulleen täysin tietoisesti pettämään! Nyt hän vikisee pahoillaan että "voi voi mitä tuli tehtyä". Haluaa olla kanssani. No haluta saa! Vittu sentään!

Mutta mitä tunnen? Siis olotila on vielä hyvin normaali. Olen kokenut ainoastaan pienen suuttumuksen, mutta en mitään raivoa. En ole itkenut isosti, pieni alakuloisuus hetkellisesti. Aivan normaalia arkea olen jatkanut. Ja eilenkin, eli samana iltana kun hän pettämisen oli tunnustanut, kävimme yhdessä aivan normaalisti kävelyllä ja juttelimme kivasti kaikkea niitä näitä. 

Mutta kyseessä voi olla se, miten ihminen mielessään kriisejä käsittelee. Ensin kai yleensä tulee kielto-vaihe. Kun ei voi asiaa edes todeksi uskoa. Joten nyt on varmaan se menossa. Menee varmaan muutamia päiviä. Sitten ehkä asian oikeasti ymmärtää ja en osaa yhtään sanoa miten reagoin. Tuleeko minulla täydellinen romahdus ja itku? Vai tuleeko suuttumus ja alan paiskoa tavaroita? En yhtään osaa sanoa. En mitään vastaavaa ole koskaan joutunut kokemaan.

Lisää mietintöjä parisuhteesta ja lapsista

Mainitsin että lapsien teko alkaa tulla ajankohtaiseksi. Ikämme puolesta asiaa ei voisi kauheasti pitkittää, jos niitä tahtoo joskus saada. Täytyy myöntää, että itseäni ajatus lapsista jännittää. Niitä samoja ajatuksia minullakin kuin monella nykynuorella lapsiperhe-elämästä. Asia on nykyisin brändätty aika vaikeaksi. Lapsiperheen vanhemmilla omaa aikaa ja rauhaa ei enää olisi ollenkaan. Koko ajan joku huomiota hakemassa. Eihän se mukavalta kuulosta, varsinkaan tällaiselle kaltaiselleni introvertille. Työelämäkin varastaa mielestäni jo turhauttavan paljon aikaa.

https://www.huonoaiti.fi/lapsiperhearki-tappoi-parisuhteeni-mutta-eron-jalkeen-on-parempi-olla/

Välillä mietin, että onko ajatteluni lapsellista ja itsekästä. Kun en niin selkeästi haluaisi sitoutua ja haluaisin vain pyhittää paljon vapaa-aikaa itselleni ja omiin puuhiini. Että olisiko aika ottaa hieman jo vastuuta ja perustaa perhe? Tekisikö se hyvää, kasvattaisiko se minua ihmisenä?

Mutta niin paljon vaan mielessä painaa oman ajan ja rauhan menetys. Kun itseasiassa nyt on oikein mukavaa. Riittää kun päivätyöni teen, eikä ole isompia murheita eikä mitään vastuita huolehdittavana. Sitten on rauhaa ja aikaa. Varsinkin viikonlopuista nautin suunnattomasta, että saan nukkua pitkään ja aivan rauhassa heräillä aamukahvia nauttien omiin puuhiini. Vaikka pääosin omissa puuhissa kotonani viihdyn, niin voin milloin tahansa ottaa ja lähteä menemään minne vain. On se vapaus aina.

Mutta tästä huolimatta olen huomannut pohjimmiltani haluavani lapsia. Aina välillä huomaan miettiväni mitä opettaisinkaan omille lapsilleni ja mitä kaikkea heidän kanssa tekisinkään. Tai lapsen. Luulen että yksi on omalle luonteelleni maksimaalinen määrä. Lukemieni tarinoiden mukaan lapsiperheen ongelmat alkavat useamman lapsen jälkeen. Joten kyllä lapsia sinällään kaipaan, Valitettavasti se vaan mietityttää nykyisen kumppanin kanssa pienistä asioista johtuen. Sellaisista asioista jotka eivät nyt haittaa, mutta joiden pelkää muuttuvan rasitteeksi lapsen tultua kuvioihin.