maanantai 13. heinäkuuta 2015

Vanhempien aiheuttamat tunnelukot

Olen lukenut Tunne lukkosi -kirjaa ja olen ymmärtänyt minulla olevan selkeästi kolme vahvaa tunnelukkoa: emotionaalinen estyneisyys, tunnevaje ja hylkääminen. Onpa ollut todella avartavaa lukea kirjaa ja ymmärtää omat lukot. Nuo lukot vaikuttavat omaan olemukseeni ja toimintaani varmasti eniten introverttiyden ohella. Tosin tunnelukot vaikuttavat ainoastaan haitallisella tavalla, joten niistä täytyy päästä eroon. Tunnevaje ja hylkääminen ovat kuulemma vaikempia hoitaa, joten aivan yhtäkkiä niitä ei saa poistettua.


Olen lukenut kirjasta viimeksi, kuinka vanhempien toiminta vaikuttaa lapsen tunnelukkojen syntyyn. Olen tekstejä lukiessani tunnistanut kyllä niistä omat vanhempani. Palaset ovat ikään kuin loksahdelleet paikoilleen. Nyt ymmärrän taas vähän paremmin, miksi minusta on tullut tällainen kuin olen.



Emotionaalinen estyneisyys


Estynyt vanhempi saattaa olla sulkeutunut ja antaa toisille, myös lapsilleen, etäisen vaikutelman. Samalla kun vanhempi ei ilmaise tunteitaan, hän viestii lapselle niissä olevan jotain väärää ja että ne on parempi pitää sisällään. Vanhemman voi olla erityisen vaikea sietää lapsen pettymystä, surua tai vihaa, ja hän reagoi noihin lapsen tunteisiin torjuvasti "Tuommoisesta ei tarvitse suuttua, nyt lopetat! Estynyt vanhempi aiheuttaa lapselleen emotionaalisen estyneisyyden tunnelukon.

Tunnistan kuvauksesta isäni. Häneltä olen oppinut pitämään tunteet sisälläni. Ja saman voin havaita myös muutamia vuosia minua nuoremmassa pikkuveljessäni. Hän on olemukseltaan aika pitkälti kaltaiseni. Yhtä vähän hän tunteitaan ilmaisee kuin minäkin. Kun hän oli pieni, niin muistan kyllä kuinka hänestä esimerkiksi iloa ja naurua lähti isosti ulospäin. Sitten hän alkoi niiden suhteen pidättäytymään ja ehkä vähän varomaan ilmaisuaan. Ihan kuin minäkin.


Tunnevaje

Kylmä vanhempi aiheuttaa lapselleen tunnevaje -tunnelukon. Lapsi jää vaille tarvitsemaansa läheisyyttä ja hellyyttä. Kylmä vanhempi ei ota lastaan lähelleen fyysisesti eikä henkisesti. Hän ei kosketa lasta, ei pidä lastaan tarpeeksi sylissä, ei halaile eikä suukottele lasta. Kylmä vanhempi ei tyydytä lapsen yhteenkuuluvuuden tunnetta, joten lapsi kokee itsensä yksinäiseksi.

Ikävä sanoa, mutta vanhempani olivat tässä suhteessa vähän kylmiä. Molemmat olivat, joten ei ihmekään, että tämä on kehittynyt kaikista vahvimmaksi tunnelukokseni. Olen nyt aikuisiällä havahtunut, että eipäs ollut oikein läheisyydenosoituksia lapsuudenkodissani. Ja olen miettinyt millähän tavalla se on minuun vaikuttanut. Ajattelin siitä syystä minulla olevan tämän valtavan läheisyyden kaipuun ja samalla vaikeuden osoittaa läheisyyttä muille ihmisille. Nyt ymmärrän sen lisäksi siitä seuranneen vielä isommankin haittavaikutuksen, eli tunnevajeen -tunnelukon.

Hassuna faktana tunnevajeen kuvauksessa sanottiin myös: "Saatat olla romantiikannälkäinen; romanttiset elokuvat ja kirjat ovat mieleesi". Voi helvata! Häpeähän se on myöntää, mutta todellakin näin on. Tykkään romanttisista elokuvista. Olen aina tykännyt ihanista rakkaustarinoista. Ja kappas vain kun sillekin löytyi looginen syy. Suosikkielokuvani on A Walk to Remember (Muistojen polku). Aivan ihana rakkaustarina! Suosittelen. Satuhäätkin on hyvä sarja.



Hylkääminen

Aiemmin täällä pohdiskelin, miksiköhän minulla on tämä tunnelukko. Ei minua mielestäni ole lapsena hylätty. Kirjassa lukee: "Hylkäämisen tunteen voi aiheuttaa vanhempien pitkät työreissut, avioero, vahnemman kuolema jne..." Ei kuulosta tutulta... Vanhempani ovat olleet koko ajan läsnä lapsuudessani. Vai ovatko? Seuraavaksi kirjassa luki: "Vanhemman läsnäolon puutteen saattaa aiheuttaa myös päihteiden käyttö, alkoholismi..." Siinä vaiheessa kirja melkein putosi käsistäni...

Alkoholi... se perkeleen alkoholi. En sanoisi, että vanhempani ovat alkoholisteja. Tai varmaan en ole koskaan ainakaan halunnut ajatella niin. Mutta jos minun käskettäisi miettiä ikävimpiä lapsuusmuistojani, niin ehdottomasti ne liittyisivät humalaisiin vanhempiini. Ja valitettavasti taitaa olla niin, että jos minun käsketään ajatella mitä tahansa lapsuusmuistoani, niin ensimmäisenä mieleeni tulee joku ahdistava tilanne humalaisen vanhempani kanssa, vaikka en sitä ääneen sanokaan ja itsekin tahdon heti miettiä jonkun muun muiston.

Miten vahnempani käyttävät alkoholia? Molemmat ovat fiksuja ja normaalisti työssäkäyviä ihmisiä, mutta jokaisena viikonloppuna aivan poikkeuksetta on heillä ollut pakko vetää känni päälle. Ja siis ihan kunnollista reilumman puoleista humalanhakuista juomista.

Vanhempien juominen lapsen silmin näyttää aivan hirveältä. Muistan lapsuudestani paljon niitä tilanteita ja muistan ne todella elävästi. Oli todella pelottavaa lapsena, kun en ymmärtänyt miksi vanhempani olivat yhtäkkiä niin outoja. Muistan joskus itkeneeni äidille: "Miksi isä on tuollainen" ja äitini huutaen isälle:"Kuulitko kun Petsku ihmettelee! Miksi sinä siinä taas tuossa kunnossa!" Mutta äitini toikkaroi itse aivan yhtä humalassa ja tilanne oli minusta todella pelottava. Muistan yhä nuo tilanteet ja tunteet elävästi. Ovat ne niin syvälle juurtuneena.

Ja kun pikkuveljeni oli samassa iässä, saatoin huomata hänen käyvän läpi tismalleen samoja tunteita. Hänen käytöksensä ja olemuksensa muuttui, kun vanhempani olivat humalassa. Hän oli pelokas, hän oli surullinen ja joskus vihainen. Kerran hän itkukurkussa huusi äidilleni: "Sinäkin siinä vain humalassa selität!", ja meni ovi paukkuen huoneeseensa. Olin itsekin yhtä ahdistunut, mutta minä olin vain jo jollain tapaa tottunut ja turtunut. Yritin vain... en edes tiedä. Varmaan vain torjua ja tukahduttaa nuo ikävät tunteet mielessäni. Tavallaan vain alistuin.

Nämä ikävät tilanteet liittyvät nimenomaan äitiini. Hänen alkoholinkäyttönsä ei rajoitu pelkästään viikonloppuiltoihin, vaan hän voi tehdä sitä vaikka arki-iltana. Vapaalla ollessaan hän voi aloittaa tissuttelun jo aamusta. Hän tekee sitä salaa. Ikään kuin kukaan ei muka huomaisi. Siis hän selkeästi haluaisi olla koko ajan pienessä sievässä. Inhoan sitä... vihaan sitä... miksi järkevän ihmisen täytyy toimia noin?

Kukaan ei ole koskaan sanonut mitään. Ei edes isäni. Vaikka äitini on keskellä päivää humalassa, isänikin on ikään kuin ei mitään. Vaikka on hän selkeästi hieman tympääntyneenä. Kukaan meistä ei ole sanonut äidilleni mitään emmekä keskenämmekään ole keskustelleet hänen alkoholinkäytöstään. Se on varmaan puolustautumismekanismi, että koko asian yrittää ikään kuin torjua. En minä ollenkaan mieti äitini alkoholinkäyttöä nyt kun olen toisella puolella Suomea. Mutta kun olen vanhemmillani käymässä ja huomaan äitini humalatilan alkavan päivänmittaan nousta, minua alkaa ahdistaa. Mutta siltikään en koskaan ole sanonut yhtään mitään... Vasta nyt olen alkanut miettimään, kuinka minä voisin vihdoin laittaa stopin tälle...

Mutta olihan nämä aivan perseestä olevia muistoja! Humalaiset vanhemmat pienen lapsen silmin katsottuna on aivan hirveätä. Tästä on yksi erittäin hyvä valistusvideo. Päätin jo teini-ikäisenä, että kun minulla on omia lapsia, niin en ole humalassa heidän nähdensä. Ja se päätös satavarmasti pitää!

Hieman kyynel tuli silmään lapsuuden tilanteita muistellessani. Pakko näitä on kuitenkin muistella. Tunnelukkojen syntyperä täytyy selvittää, jos lukot aikoo avata. Kirjassa varoiteltiinkin, että välillä sitä lukiessa ja omia lukkoja pohtiessa voi tuntua pahalta. Mutta se on ainoastaan hyvä merkki. Se tarkoittaa, että silloin ollaan ongelmien ytimessä. Oikeastaan yllätyinkin nyt, miten pystyin tätä asiaa nyt avaamaan, kun on aiemmin tuntunut todella hankalalta asiaa ajatella tai kirjoittaa siitä

Kyllä tässä on nyt aivan selkeä syy hylkäämisen tunnelukolleni. Hylkäämisen pelko on juurtunut minuun aivan helvetin syvälle. Ja olen kokenut näitä tunteita todella vahvasti juurikin nyt tällä viikolla. Viikonloppuna pakenin niitä riippuvuuksiini ja muuallekin. Haluttaisi purkaa vähän näitä ajatuksiani sekä yleisestikin lisää hylkäämisen tunnelukosta. Taidan kuitenkin jättää sen ensi viikolle, koska tässä tuli jo ihan riittävästi tekstiä yhdeksi postaukseksi.

Mutta kaikki alkaa nyt tuntua loogiselta. Ylläolevat kolme kuvausta kuvaavat vanhempiani täysin, joten on myöskin aivan selkeätä, miksi minulle on kehittynyt juuri nämä kolme tunnelukkoa. Ja ne taas hyvin pitkälti selittävät, miksi olen tällainen kuin olen. Tutkimusmatka jatkuu taas seuraavassa jaksossa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti