Kerroin pelostani menettää nykyisen parisuhteeni, kun tyttöystäväni turhautuneisuuttaan jo erovihjeitä päästeli suustaan. Aina kun tulee vähänkään jotain sellaista toisen suusta, niin minulla tulee valtava ahdistus. Ja sitten alan tarkkailla omaa toimintaani ja miettiä miten minun pitää oikein toimia toisen hyväksi. Minulla on niitä niin sanottuja tunnelukkoja asian kanssa ja tällaisissa tilanteissa ne heti aktivoituvat. No hän ei ole haluamassa minusta eroon, se on varma. On hän vahvasti kiintymyksensä ja halunsa sitoutua minuun osoittanut.
Mutta kyllä minun on itsekin myönnettävä, että minulla on välillä epävarma olo tästä suhteesta. Tällä hetkellä hieman vahvemmin. Samat tuntemukset ovat olleet läsnä enemmän ja vähemmän koko tämän suhteen ajan. Mutta kun oli suorastaan saavutus parisuhde löytää, niin en ole tällaisia ajatuksia julki tuoda aiemmin.
Siis suhteessamme menee sinällään ihan kivasti. Viihdymme toistemme kanssa ja huumorintaju pelaa yhteen. Mutta on pieniä juttuja jotka mietityttävät tulevaisuuden kannalta. Etenkin mahdollisen tulevan yhteisen perhe-elämän kannalta. Sellaisia juttuja joiden kanssa nyt tulee toimeen, mutta joiden pelkää kertautuvan rasitteeksi perhe-elämässä. Olen miettinyt, että jos seurustelu-elämäni olisi mennyt "normaalimmin", eli olisinkin päässyt kokeilemaan seurustelua naiseni kanssa huomattavasti nuorempana, niin en välttämättä olisi enää hänen kanssaan... Pitkäaikaiset lukijat tietävät miten oli vaikeuksia ylipäätään parisuhdetta löytää.
Oli yksinäisyyttä, välillä hyvin tuskallistakin liki 30-vuotiaaksi saakka. Aina vaan tuli pakkeja, niin usko ja mieli oli toisinaan hankala pitää positiivisena. Valtava läheisyyden kaipuu, mutta kukaan ei tuntunut lähelleni haluavan. Joten kun lopulta puolisoni kanssa aloimme seurustella, oli ihan mahtavaa kun kelpasi vihdoin jollekin. Vihdoin oikeata läheisyyttä! Kyllä teki hyvää!
Mutta, samalla oli jo silloin paljon juttuja jotka arveluttivat. Miten hän puhui niistä mt-ongelmistaan, aika rankkoja juttuja. Ja miten hän heti alusta alkaen oli tahtomassa lapsen tekoon, vaikka emme paljoa edes tunteneetkaan. Ja ne pari romahdusta jotka olen tässä ajassa ehtinyt häneltä nähdä, olivat vähän ahdistavia itsellekin. Ja paljon pienempiä juttuja. Joten jos olisin nuorempana hänen kanssaan päässyt seurustelemaan, ilman vuosikausien yksinäisyyden aiheuttamaa itseluottamuksen vajoamista, olisin varmaan todennut että "Tämä ei nyt ollut minun juttuni, katson seuraavaa." Olisin uskonut että minut kyllä joku toinenkin haluaa.
Mutta nyt.. kun on ne ikävät kokemukset takana, pelkää että sama olisi taas edessä jos nyt lähtisin. Samaa yksinäisyyttä vuodesta toiseen, täysin ilman mitään läheisyyttä.
Mutta myönnettävä se on, että hieman erilaista ihmistä kaipaisin vierelleni. Ristiriitaisia ajatuksia asiasta. Toisaalta mietin että olenko vaan lapsellinen jos tämmöisiä mietin. Että eikö vaan yksinkertaisesti riitä, että on ihan kivaa yhdessä ja voi olla onnellinen siitä? Kaikki eivät ole näinkään onnellisessa asemassa? Ja se toinen puoli pohtii että "Ei hitto, ei tämä ole se ihminen, kenen kanssa haluan loppuelämäkseni pariskunnaksi sitoutua ja perheenkin perustaa. Kun on vain yksi elämä, niin se pitäisi elää niin että siitä täysillä nauttii".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti